Mihin kukin on tottunut…
Perheet ovat erilaisia. Lapset ovat erilaisia. Vanhemmat ovat erilaisia.
Toiset kärsivät valtavasta väsymyksestä ensimmäisen vauvavuoden koliikista kärsivän vauvan kanssa. Itse herään vauvan kanssa kerran tai kaksi yössä syömään, ja olen väsynyt jos esikoisella on levoton yö ja herään hänen kanssaan toiset pari kertaa. Yöt ovat perheillä erilaisia, samoin unen määrän tarvitseminen.
Meillä on kaksi vanhempaa, joissakin perheissä (kuten minulla lapsena) vain yksi. Toisissa perheissä tehdään töitä 8-16, toisissa toinen vanhempi voi olla pitkiä aikoja poissa. Me kuulunemme välimuotoon.
Neuvolassa keskustelimme mieheni töistä ja siitä, kuinka arkemme pyöritys kotona on melkeinpä täysin minun harteillani. Tienaaminen taasen miehen. Mies tulee öiksi kotiin ja viikonloput ovat vapaat. Näin on kuitenkin ollut alusta asti ja siihen on tottunut. Paitsi ettei suhteemme alussa olleet yöt ja viikonloput vapaita, silloin minä kuljin vaan töissä mahdollisuuksien mukaan mukana. Neuvolatäti sanoi, että niinhän se on, perheitä on erilaisia ja mihin kukin tottuu…
Kuitenkin. Miehen pitkiä päiviä voivotellaan, mutta minut tupataan lähipiirissä usein unohtamaan.
Mies lähtee töihin 4 aikoihin aamuyöllä, palailee useimmiten kuuteen mennessä illalla, joskus kahdeksalta, joskus sen jälkeen. Kuljetuspuoli kun on mielenkiintoinen ja saattaa tulla soitto, että pitäisi saada tavara huomiseen mennessä perille.
Yösyötöt, korvatulehdusten valvomiset jne. ovat minun vastuullani. Niin arkena kuin viikonloppuisinkin. Olen saanut lukea joidenkin miesten hoitavan esimerkiksi viikonloppusyötöt tai joka yö toisen syötön. Meillä keskitytään siihen, että mies ehtii saada sen 6 tuntia unta yössä arkisin ja viikonloppuisin mahdollisimman paljon, jotta samme hänet joka päivä kotiin ehjänä. Rattiin nukahtaminen ei ole vaihtoehto.
Esikoisen ollessa hoidossa ja minun töissä, oli aamujen pyöritys täysin minun harteillani. Ei ollut miestä keittämässä minulle teetä ja aamupalaa laittamassa kun minä puen ja laitan lapsen kuntoon. Minä heräsin tarvittaessa miehen kanssa neljältä, jotta sain lapsen hoitoon viiden jälkeen, ehtiäkseni lapsia vastaan töihin omalla avausvuorollani. Lapsen hoitoon vienti, työt, lapsen haku, ruoan valmistus mielellään siihen mennessä kun mies tulee kotiin, ettei yhteinen ruokailu mene liian myöhäiseksi ja sitten alkoikin jo melkeen iltatoimet hetken yhteisen oleskelun jälkeen.
Mies on aina hoitanut mm. tiskit iltaisin ja vuorotellen laitetaan pyykkiä ja yhdessä huolehditaan esikoisen iltatoimista. Etenkin palaessani loppuun töihin palattuani ja arkea puoli vuotta pyöritettyäni hoiti mies kotona suurimman osan asioista iltaisin ja oli suuri apu. Kuitenkin saatuani itseni kuntoon, en tahtonut, enkä edelleenkään tahdo sysätä kaikkea iltaisin hänelle, vaikka itse hoidan päivät. Se ei ole mielestäni oikein reilua 12 tuntista (fyysistä) työpäivää tekevää kohtaan. Mies kun ei vain istu ratissa sitä 12 tuntia päivässä, vaan raahaa niitä monen sadan kilon lavoja ja raahaa toisten kodinkoneita sinne seitsemänteen kerrokseen kun hissiä ei ole.
Lapsemme ovat yökylässä (kuopus nyt ei vielä ole ollut tietenkään, mutta…) noin kerran kolmessa kuukaudessa. Yleensä 1-4 yötä putkeen. Halutessamme olemme saaneet tytön hoitoon, esimerkiksi Cheekin keikan ajaksi. Eli apua pyytäessään kyllä saa ja äitini on jo ilmoittanut ottavansa esikoisemme kesälomansa alkaessa kesäkuussa muutamaksi yöksi mammalaan, ihan vain koska itse näin haluaa. Eilen hän sanoi voivansa ottaa tytön joku viikonloppukin yökylään. Isovanhemmat kuitenkin ovat työikäisiä ja mieheni äiti on myös viikonloppuisin välillä töissä. Heillekin haluaa antaa omaa aikaa. Aion silti tosin nämä ehdottomasti käyttää hyväksi! Tyttö pääsee mamman kanssa rauhassa puuhailemaan kivoja juttuja, ja minä saan vauvan kanssa rauhallista aikaa.
Hoitoapua muuten saammekin vain isoisovanhemmiltani, jotka ovat luonnollisestikin jo eläkkeellä, mutta myös hiljalleen sen ikäisiä, ettei kauheasti viitsi heitä lasten perässä juoksuttaa. Apua olemme saaneet myös siskoltani, joka koulunsa ohelle on tarvittaessa ollut hoitajana. Sen sijaan esikoisemme ei ole kertaakaan ollut kummeillaan yötä, tai edes muutamaa tuntia hoidossa. Koskaan kysyttäessä ei ole aikataulut menneet yhteen ja muuten ei vaan ehditä… Yksi ihana ystäväni aikoinaan sanoi, että mielellään hoitaa tai ottaa tytön yöksi, mutta en vain osannut lasta lykätä heille. Minä kun olen tottunut hoitamaan itse.
Itse olemme lapsemme halunneet, enkä siitä valita. Tämä on arkeamme ja olemme elämässämme onnellisia. Oikeastaan ainoa mitä toivomme on lottovoitto. Mutta eikös kaikki. Halusin vaan purkaa tunteita siitä, että jos joku joskus ihmettelee minun töksähtäviltä kuulostavia kommentteja keskusteltaessamme, kun toinen laittaa lapsensa isovanhemmille joka toinen viikonloppu tai jos joku saa hirveästi apua ja silti valittaa väsymystä, tai miten rankkaa on olla lasten kanssa yksin 8 tuntia päivässä… Se saattaa joskus osua minua hermoon. Kukaan ei voi sanoa mikä on toiselle rankkaa, mutta se voi välillä olla vaikea muistaa. Olen siis pahoillani, joskus ”kateus” voi iskeä, ja sitä toivoisi saavansa itse vaikka sitä hoitoapua kummeilta tai isovanhemmilta itse enemmän, vaikkei lapsia heitä varten ole hankkinutkaan. Enkä tarkoita mitään joka viikkoista, eikä edes välttämättä täyttä vuorokautta. Tosin osaisiko sitä edes hyödyntää. Voisihan sitä käydä vaikka hierojalla tai vaan lukea, viettää kahden hetken aikaa, taikka ihan yksinkin. Noh, aina se ei vaan onnistu, joten olen kiitollinen siitä avusta jonka sukulaisiltamme kuitenkin saamme tarvittaessa. He asuvat kuitenkin lähellä ja jopa omalle papalleni olen monesti soittanut aamu kuudelta saadakseni esikoiselle hoitopaikan, kun perhepäivähoitaja on ilmoittanut olevansa sairaana. Toisilla ei ole mahdollisuutta edes tähän, kun ei ole lähellä ketään auttamassa ja saa pärjätä täysin yksin/kaksin.
Omat lapsemme ovat kuitenkin onneksi pääasiassa helppoja, kiitos siitä. <3
Vähän kauhulla kuitenkin odotan sitä päivää, kun äitiyslomani loppuu. Yritän töihin paluuta lykätä mahdollisimman pitkään, koska viimeksi pienen lapsen hoitoon kiikuttaminen vasten omaa tahtoani, pitkät työpäivät työmatkoineen ja kodin hoito päälle oli liikaa. Kahden kanssa se tulee olemaan vielä raskaampaa, kun täällä maalla lapsia tuskin saa samaan paikkaan hoitoon, saatikka edes 10 kilsan matkan päähän toisistaan. Ystäväni sanoikin, että se tulee olemaan varmasti iso koetinkivi jälleen ahdistuneisuushäiriöni kanssa. Siksi aion ensin ehdottomasti kieltäytyä täysistä työtunneista, koska pienen lapsen vanhemmalla on siihen oikeus. Näin helpotan omaa jaksamistani.
Eli ottakaa äidit vaan vastaan kaikki mahdollinen apu jonka saatte. Viis siitä vaikka ”äitien pitäisi jaksaa” tai ”itse olet lapsesi halunnut”. Ei se tarkoita, että kaikkea täytyy itse jaksaa tehdä. :)