Se perk*le palasi!

Ahdistuneisuushäiriö. 

Tai no, eihän se koskaan mihinkään kadonnutkaan. 

Oireet vaan ovat taas pahentuneet ja tekisi mieli kiljua sille MÄ EN HALUA SUA ENÄÄ! Mä en jaksa. 

Itku tulee. 

 

Mies pitää kiinni ja muistuttaa mun olevan paniikkia vahvempi. Se on vaan vaikea muistaa oireiden hiipiessä ja kiristämällä otettaan. 

Ajattelin laittaa viestiä terapeutille. Vuoden päivät selvisin ilman. Lääkkeet ei ole vaihtoehto, ne eivät ole ratkaisu. 

 

Lastenhoitoonhan tämä ei vaikuta. Jaksan iloita ja rakastaa. En ole masentunut. Stressi, väsymys, jne. ovat vaan ahdistuneisuushäiriön ruokaa. Taistelen vastaan. 

Onneksi miehen kesäloma on jo mahdollisesti kesäkuussa. 

Onneksi mun rakkaimmat on parhaita.

 

Voisitko saapua lämmin ihana kesä? Aurinko? Äiti on vähän väsynyt ja aurinko tuntuu olevan siihen äärettömän iso apu. 

 

Ja kyllä, sanoin neuvolassakin kahden lapsen kanssa olevan stressaavampaa ja vatsani ilmoittavan taas itsestään. ”Niinhän se on. Aijaa.” Totesi täti. Tällä kertaa tosin ei ollut meidän uusi neuvolatäti paikalla. 

 

Mutta siis yhteydenotto terapeuttiin. Huomenna!

 

(Anteeksi kun on näin kepeät aiheet tänään. Laitan seuraavaksi kuvia meidän muruista! <3)

 

P.S. Oireita on ollut aina. Ne vaan painuvat välillä taka-alalle ja lievenevät. Koitan vaan muistaa, että tästä taas noustaan!

 

P.P.S. Siinä ne kuorsaa. Esikoinen minun sylissäni. Mies vierellä ja kuopus rintansa päällä. Minun rakkaimpani. <3