Kuinka selittäisin…

Kuinka kertoa millaista ahdistuneisuushäiriö tai paniikkihäiriö on. Vain niistä kärsivä pystyy todella ymmärtämään millaista se on. Kun aivot antavat vääriä hälytyksiä, kun sinulle iskee pakenemisreaktio turhaan, tai kun menneisyyden asiat ahdistavat, vaikka niiden pitäisi vaan antaa olla, tai tulevaisuus huolettaa ja sitä pystyy ajattelemaan mahdolliset kauhuskenaariot. Kun aivoja ei saa hiljenemään, vaikka kuinka huutaa samalla itselleen: ”mietit turhaan, kaikki on hyvin, rauhoitu!”. On väsyttävää, kun kroppa ja mieli on jatkuvassa hälytystilassa, mutta silti et saa nukuttua kunnolla. Sydän hakkaa, on fyysisesti ja henkisesti paha olo, jalat ovat levottomat, käsiä polttelee, täriset kauttaaltasi sisältä tulevasta kylmyydestä tai haukot paniikkikohtauksessa henkeä lattialla, koska sinua huimaa kun et saa riittävästi happea, tai itket hillittömästi ahdistuksen takia. Joskus paniikki ja ahdistus ovat nostanut kuumeenkin. Kai se on kropan vastahyökkäys. 

Sitten kun on tasainen jakso ja sitä ajattelee voivansa hyvin, stressi, tai elämänmuutos paiskaa taas takaisin. 

Se on raskasta. Sitä tietää olevansa viallinen ja välillä raskas kumppani rakkaillensa. Sitä saattaa vuosien terapialla parantua, tai ainakin saada hallitsevan otteen häiriöistään, mutta siinä tarvitsee tukea. Läheisten ymmärrystä, patistamista ja rakkautta. 

Olen joskus itkenyt ja ajatellut pilaavani perheeni elämän. Että minun olisi pitänyt yksin muuttaa jollekkin saarelle, mutta itsekkäästi halusin avioliiton ja lapset. Eikä se siihen vaikuta, pystynhän rakastamaan ja hoivaamaan ja hoitamaan arjen asiat. Olen varmasti hyvä äiti, vaimo, tytär, sisko… Mutta joskus paniikkihäiriö rajoittaa elämää. En ole pystynyt lähtemään isoon tapahtumaan, tai isoihin juhliin. Eihän moinen kaada maailmaa, mutta sillä pahoittaa toisten mielen. Työpaikan ahdistaessa liikaa en pystynyt enää menemään sinne. Pidin työkavereistani hurjasti, mutta työ kävi liian raskaaksi henkisesti. En halunnut pettää työkavereita, jotka olivat ihan ahdistuneita kuten minäkin, mutta pystyivät silti työhön. Minä en vain kyennyt olemaan enää työpaikalla. Ja se jätti pelon, pystynkö ikinä palaamaan samaan paikkaan. Mitä jos samoin käy joskus toisessa työssä?

Ahdistunut on usein kovin yksin. Jos tunnet jonkun mielenterveyshäiriöstä kärsivän, ole tukena. Ei se vaadi isoja. Mene pelokkaalle kauppaseuraksi, istu autossa pelkääjän paikalla vakuuttamassa, ettei toinen ole ajanut vahingossa kenenkään yli, tai muistuta, ettei valokatkaisimen monikertainen klikkaus muuta sitä mitä maailmassa tapahtuu, ja tarkistakaa vaikka yhdessä, että hella on pois päältä ja ulko-ovi lukossa. Miten toinen oireileekin, pääasia on, että olet tukena. Ja muistat, sekä muistutat, että toinen ei ole hullu! Kyseessä on häiriö, minkä lähde on todennäköisesti menneisyyden tapahtumissa!

Edmund J. Bournen kirja on hyvä luettavaksi, niin ahdistuneelle kuin läheisillekin. Auttaa ymmärtämään.