Liian vaativa, liian ankara.

Miksi vaadin itseltäni asioita, joita muilta en ehkä vaatisi. Miksi mietin asioita joita ei tarvitse ja arvostelen itseäni.

Liian ankara. Liian vaativa.

Mietin tänään asiaa toisenlaisesta näkökulmasta. Mitä jos yrittäisin nähdä itseni tyttäreinämme. Kohdella itseäni niinkuin heitä kohtelisin kun he huolistaan aikuisena tulisivat puhumaan. Ja miksikö? Koska heiltä en vaatisi liikoja. Heitä lohduttaisin ja sanoisin, että ”hei, pikku juttu joka ei kaada maailmaa” tai ”ei sillä ole niin suurta merkitystä, jatka vain pää pystyssä”. 

Itse olemme itsemme pahimpia vihollisia. Meidän pitäisi itseämme rakastaa hyvine puolinemme, vikoinemme, menneiden mokien ja tulevaisuuden unelmien kokonaisena sekamelskana. Kukaan ei ole täydellinen ihminen, sellaista ei ole. Kuitenkin jokainen on varmasti riittävän hyvä. Ja kuitenkin täydellinen, paras, oma itsensä.