Minun tyttöystäväni.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Ihmisiä, joilla ei ole edes sitä yhtä ystävää. Itse olen onnekas, kun minulla on muutama ihana nainen kulkenut vuosia jo mukanani! (Elämässä siis, en kuljeta heitä laukussa.)

Serkkuni kanssa olemme olleet kuin paita ja peppu vuodesta 1990! Vuoden ikäero ja paljon tekemisissä olevat äitimme oli hyvä lähtökohta koko elämän jatkuvalle ystävyydelle. Lapsena meitä luultiin aina siskoksiksi, nyttemmin emme enää ole niin samannäköisiä, mutta suvun kieroutunut huumorintaju yhdistää edelleen. 😀

Ala-asteella ystävystyin luokkakaverini kanssa ja yhä edelleen olemme hyviä ystäviä. Vaikkei nähtäisi pariin kuukauteen, aina nähdessä on kuin ei olisi erossa oltukkaan ja sitä tietää toisen olevan aina valmiina avuksi. Toiselle voi kertoa kaiken mikä ärsyttää ja toiselle voi soittaa kysyäkseen mikä auttaa pienen lapsen yskään! 🙂

Ylä-asteella sain kaksi hyvää ystävää. Toisen luokkakaveristani ja toisen harrastuksen kautta. Molemmat toimivat minulle terapeutteina. Toinen onkin tulevaisuudessa ihan oikeasti psykologiksi valmistuva, toinen vaan hallitsee muuten hyvin kuuntelun ja keskustelun taidon! 🙂

Sitten on vielä yksi ystävä. Ammattikoulun hakutilaisuudessa jo tutustuimme ja päästyämme opiskelemaan olimmekin kolme vuotta niin tiiviisti yhdessä, että oma äitini kyseli jo olemmeko me ”vain ystäviä”. 😀

Itselläni on siis monta ihmistä joille voi soittaa kun elämä potkii päähän, tai kun tapahtuu jotain ihan mahtavaa! Ja olen kiitollinen siitä.