Jokin aika takaperin olimme äitini luona syömässä sukulaisteni seurassa. Yksi iäkäs sukulaisrouva taputti vatsaani ja kysyi, että onkos toinen pieni tulossa. Menin hämilleni, mutta sain silti vastattua, että ”Ei ole. Kuukautiset alkoi tänään ja olen muuten vaan turvoksissa.”

Vaikka kyseessä oli minulle rakas ihminen, joka tarkoittaa vaan hyvää ja odottaa lisää pieniä sukulaisia, niin silti! Hän tietää keskenmenostamme, ja muutenkin on mielestäni kiellettyä kysyä moista, ellei toinen oikeasti näytä todella olevan raskaana! Se alavatsa kun nyt voi olla hiukan turvoksissa muutenkin!

Mielessäni ei pomppoillut kysymys ”olenko lihonut liikaa”. Vaan minuun sattui. Menetimme pienemme vasta reilut kolme kuukautta sitten. Ei, emme ole vielä saaneet uutta alulle, kun kroppani alkaa vasta toimia normaalisti keskenmenon jäljiltä. Saanen huomauttaa ravanneeni kolmessa kuukaudessa sairaalassa neljästi ja keskenmenosta fyysinen selviytyminen vei kolme kuukautta. Jotenka EI, en ole raskaana!

Välillä mietin miten pitkällä raskaus jo olisi. Kuinka iso jo olisin ja kuinka tuntisin pienen möyrinnän. Haaveilen uudesta raskaudesta ja pienestä, jonka saisimme pitää. Samalla pelkään sitä. Aamupahoinvointia taas. Keskenmenon pelko taas. Kestäisinkö, jaksaisinko sen taas. 

Minun puolestani lapsi saa tulla kun on tullakseen. Haluan ja yritän kuitenkin nyt vain keskittyä kevääseen ja kesään, sekä nauttia niistä! Viime kesä kun oli kaukana ihanasta.