Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki ottaa päähän. No ei tietenkään ihan kaikki, mutta hermo on tavallista kireämmällä. Pää särkee aamusta iltaan, enää ei onneksi huimaa.

Joulusiivo on tehty, kiitos äidin. Suussa maistuu suklaa, kiitos siskon. Kuusi on kannettu sisälle, kiitos miehen. Ja mikä tärkeintä, hymyilyttää välillä väkisinkin, kiitos tyttäremme. <3

Huomaan kuitenkin, että en kykene nauttimaan joulun tulosta 100%. Odotan jo vuoden vaihtumista ja toivon ensi vuoden olevan onnekkaampi.

Hermostun pienistä. En kestä tavallisiakaan lapsen kitinöitä tai keskusteluja pienelläkään äänen korottamisella. Tyttärelle taitaa olla iskemässä uhma päälle, meinaan pikku enkelistä kuoriutuu vähän väliä esille pieni kaikesta taisteleva piru. Mies oli koko viikonlopun töissä. Eilen illalla ja alkuviikosta ehdin nähdä häntä parisen tuntia. Ympärillä on nyt ja joulun koko ajan sukulaisia, mikä on IHANAA, en vaan saa keskusteltua miehen kanssa missään välissä tunteistani keskenmenosta.

Ihmiset hokee vain yhä ”meidän olevan vielä nuoria, uutta vaan yrittämään”. Ja aiommekin yrittää, mutta se ei poista surua nyt menetetystä vauvasta. Ymmärrän, ettei sikiöstä olisi kehittynyt koskaan tervettä lasta, jos lasta ollenkaan. Silti suren. Eikä sitä surua varmaan ymmärrä muut kuin saman läpi käyneet. Eikä omat miehetkään ymmärrä täysin. He surevat toki, mutta heidän kroppansa ei ole sekaisin. Vatsa ei kramppaa, vatsa ei tunnu tyhjältä. Rinnat eivät tuota maitoa, koska juurihan olet ”synnyttänyt” hormoonien mukaan.

Minä laskin viikkoja, koska tunnen melko varmasti pienen ensimmäiset potkut. Siihen olisi ollut kolmisen viikkoa, mikäli uusi tulokas olisi ollut tyttäremme kanssa samanlainen aktiivinen hyörijä. Olin suunnitellut kotona olemiset, lakannut stressaamasta töistä ja suunnitellut, kuinka kivaa meillä tulisi olemaan kotona tyttären ja vauvan kanssa. Nyt se otettiin minulta pois, eikä minulla ole hajuakaan miten ensi vuosi menee. Ja se kun näytti jo niin onnekkaalta. 

Onneksi minulla silti yhä on nämä rakkaat. <3