Kun oma äiti sairastuu vakavasti, lyö se omankin elämän kriisiin. Minulla ei ole varaa menettää äitiäni, äiti on minulle kaikki kaikessa, kuten muutama muukin rakas, kukaan heistä ei saa kuolla, äiti ei saa kuolla. Meidän äitimme joutui lauantaina Tyksiin. Hän oli illalla saanut kohtauksen miesystävänsä luona. Luojan kiitos hän ei ollut yksin kotona! Siskoni oli ystäviensä luona, eikä kukaan olisi ollut soittamassa apua. Nyt onneksi onni oli matkassa ja äiti sai nopeasti apua. Ambulanssi ja mediheli olivat saapuneet paikalle ja äiti oli kuljetettu sairaalaan. Itkunsekainen pikkusiskoni soitti minulle hädissään ja osasi kertoa vain äidin joutuneen sairaalaan. Äidin miesystävältä sain vain tiedot mitä oli tapahtunut ja numeron Tyksiin. Kaksi tuntia meni pelosta sekaisin odotellessa, että saisin lisätietoja äidistä ja mieheni lähti hakemaan siskoani ja hänen poikaystäväänsä meille. Vihdoin kun oli aika kysellä sairaalalta lisätietoja, sain vastaukseksi ”miesystävä soitti juuri, ei niillä hoitajilla ole aikaa siellä kaikille vastata, pitäisi hoitaa potilaitakin. Etkö voi soittaa sille miehelle?” No kaitpa minä voin, kun minulle ei muuta vaihtoehtoa annettu.
Olin kiukkuinen kuin mikä! Äidin miesystävä ei ole lähiomainen, he eivät asu yhdessä, minä olen tytär! Soitin sitten äidin miesystävälle ja sain kuulla niin tarkan kuvauksen kuin shokissa olevalta voi (onneksi nyt olen lähiomainen numero yksi, en joudu tyytymään hänen vajaavaisiin selityksiin, vaan saan oikeat tiedot suoraan sairaalalta.) Diagnoosiksi tuli pullistuma verisuonessa, aivoissa. Äiti operoitiin sunnuntaina. Pullistuma hoidettiin, niin hyvin kuin sellainen voidaan (onneksi onnistui nivusten kautta) ja päähän laitettiin letku selkäydinnesteen poistamista varten. Se kun ei kiertänyt normaalisti ja poistunut aivoista. Operaatiot menivät onneksi hyvin. Pullistuma kuitenkin aiheutti lukinkalvon alaisen verenvuodon. Veri poistuu onneksi itsestään. Äitiä heräteltiin päivittäin ja nukutettiin uudelleen, koska hän oli levoton ja oli vaihtelevasti reagoinut herätellessä. Maanantaina kävin mieheni kanssa katsomassa nukutuksessa, hengityskoneessa olevaa äitiäni. Itkuhan siinä tuli. Pelko siitä, että entä jos äitiä ei saadakaan hereille iski tajuntaan. Hoitaja kertoi, että herättämistä kokeillaan taas aamulla viimeistään. Tiistai aamuna soitin sairaalalle ja kuulin, että äiti oli saatu herätettyä. ”Haluatko puhua tyttäresi kanssa?” -kysymys yllätti minut täysin. Olin huokaissut helpotuksesta jo pelkästään kuullessani äidin olevan hereillä! Ja sitten sainkin puhua hänen kanssaan! Äiti kuulosti kipeältä, kurkkuun sattui hengitysputken takia, mutta puhe sujui hyvin! Äiti kyseli, tiesinkö miksi hän oli joutunut sairaalaan, ja kerroin hänelle sen mitä tiesin. Päivällä lähdin katsomaan äitiä siskoni kanssa. Siskoni alkoi itkeä heti äidin nähdessään, itse olin yhtä hymyä, kun äiti oli niin ilahduttava näky edelliseen päivään verrattuna! Siskollehan se letkumääräkin jo itsessään hengitysmaski mukaan lukien oli pelottavaa.
Höpöttelimme äidin kanssa tunnin verran, ja kun äiti alkoi torkkumaan, lähdimme kotiin. Nyt olen käynyt äidin luona niin siskoni, kuin miehenikin kanssa. Hoitajat ovat antaneet meidän olla rauhassa, eivätkä ole hoputelleet vierailujen kestoista. Teho-osaston henkilökunta on ihanaa! <3 On hyvä kun voi luottavaisin mielin lähteä äidin luota ja hoitajalle soittaessa saa kuulla äidin kuulumiset, lähettää äidille terveisiä tai jopa puhua äidin kanssa. Tyttäremmekin on onnessaan puhunut mamman kanssa ja juttua on riittänyt! Äidillä roikkuukin lampussa tyttäremme kuva ja piirustus sairaalalla. 🙂 Tyttö hokee mammaa ja pipiä ja hänelläkin on kova ikävä. Mammakin odottaa vuodeosastolle siirtymistä, että pääsisi näkemään tyttärentyttärensä. <3 Äiti huolehti jo siitä, että pääseekö hän 11.8 tytön synttäreille ja pystyykö hän leipomaan kakun. Olimme pohtineet miten järjestämme synttärit ja kuka leipoo mitäkin. Nyt totesimme, että siirrämme synttäreitä. Mammakin pääsee mukaan ja tytölle on ihan sama koska lahjat saa. 😀
Nyt toivotaan, että äiti ei saa aivoinfarktia ja toipuminen sujuu jatkossa yhtä hyvin kuin nyt. Kahden viikon kuluttua riski alkaa laskea ja voi kuulkaa kuinka lasken päiviä varmaan seuraavat kuukaudet ja vasta kun äiti pääsee kotiin voin huokaista helpotuksesta. Sitä en tosin tiedä, koska voin kunnolla lakata murehtimasta äidistä, ehkä en koskaan.
Nyt odotan sitä, että päästään juhlimaan äidin 50v. synttäreitä ja tyttären 2-vuotis synttäreitä! Ja hihkunpa minä jo riemusta ihan vaan koska tänään äiti pääsi eroon nenämahaletkusta, happinaamari oli vaihtunut happiviiksiin (ne taitaa olla äidistä edes vähän miellyttävämmät). Äitille maistuu ruoka hyvin ja hän sai kahviakin! Nyt edetään pienin, mutta tärkein askelin ja rukoillaan ja toivotaan jatkon sujuvan yhtä hyvin. Nyt lääkäri ja hoitajat ovat saaneet sanoa äidin voinnin olevan tilanteeseen nähden paras mahdollinen. Toivotaan, että äidin kotiutuessa he sanovat äidin kunnon olevan paras mahdollinen! <3
Meillä odotetaan ensi kesää, joskos se olisi kaikille parempi ja päästäisiin äidin kanssa vihdoin viemään pikku tyttömme Korkeasaareen!
Hiukan väsyneenä teille kirjoitti koko suvun, äidin ystäväpiirin, sekä naapureiden tietopankki ja sihteeri, Torey
