Näin tänään punaista. 

Keskustelu alkoi niinkin suuresta jutusta kuin ”Mitä teette vauvojenne kanssa päivisin?” Sitä kysyi eräs äiti (joka ei tähän keskusteluun osallistunut), jotta saisi ideoita päivien viettoon pienen kanssa. Ja anteeksi, mutta en voinut vain ohittaa keskusteluun tullutta kommenttia, jossa sanotaan ihmisten vain tuhlaavan aikaansa masennukseen! 

Alla keskustelu tuntemattoman ja minun välillä, arvannet kumpi olen minä:

AAARGH! Tästä on saatu tänään keskustelua usean kanssa aikaiseksi. Onneksi ympärilläni on paljon fiksuja ihmisiä, jotka ovat tuon tuntemattoman naisen kanssa eri mieltä. 

Masennus on sairaus. Ei ihminen halua voida huonosti! Ei ihminen halua olla väsynyt. Ei kukaan äiti halua huomata, ettei jaksa. Ei kukaan syöpääkään halua. Ei kukaan halua murtaa jalkaansa ja olla keppien varassa kuukausi tolkulla. Mielisairaudessa (masennus, paniikkihäiriö jne.) ihmisen mieli on rikki. Ylikuormittunut. Murtunut. Sen saa korjattua, mutta se ottaa aikaa. Ihan kuten syövästä tai murtumastakin parantuminen.

Ahdistuksen kanssakin voi oppia elämään. Sitä voi oppia hallitsemaan. Se ottaa aikaa. Eikä se, että sinun sanotaan vain haluavan olla ahdistunut ja saavan paniikkikohtauksia ainakaan auta asiaa! 

Ihmiset kiltit, vaikka ette täysin pystyisikään ymmärtämään, niin olkaa toisen tukena. Rakastakaa. Terapian lisäksi läheisillä on suuri vaikutus. Ja sinä, toiselle täysin tuntematonkin voit olla suuri tuki positiivisella kommentillasi! ”Ihanat hiukset” tai ”näytätpäs kivalta” voi piristää toisen päivää! Sen toisen, jonka elämästä et oikeastaan tiedä mitään. Kassalla edessäsi seisova voi kärsiä masennuksesta, syövästä, tai päivittäisistä kivuista. Sinä et sitä näe. Sinä et käy sitä läpi. Älä siis myöskään tuomitse.