”Odotatko sä teille kolmatta?”
”En. Kyllä tää on ihan vaan läskiä.”
Itkin kotimatkalla. Itsetunto on ihan pohjalukemissa ja taidan kulkea loppuvuoden jätesäkissä. Kiitos ja anteeksi kun en enää ole se sama 32-koon vaatteita käyttänyt teini. Olen kolmeakymppiä lähestyvä äiti joka vihaa vartaloaan, eikä tietyt ihmiset auta asiassa yhtään! Joillain tuntuu olevan elämän ainoa sisältö salilla käynti, minä en kuulu niihin!
Tiedättekö sen tunteen? Luottamus viedään. Otetaan omia vapauksia. Tehdään jotain joka satuttaa toista henkisesti.
Luottamuksen voi pettää ystävä, puoliso, perheenjäsen.
Ja monella eri tavalla. Silti se sattuu aina.
Itse saan paniikkikohtauksia kun tajuan, että minulle on valehdeltu, tai minulta on pimitetty tietoa. Pelkään oksentavani. Vatsani tuntuu menevän ympäri, veri pakenee raajoista ja tärisen holtittomasti. Nykyään saan kohtauksen melko pian hallintaan, vaikka kohtauksen aiheuttaisi mikä tahansa ahdistus tai pelko.
Vuosien saatossa olen oppinut myös, ettei kaikkea tarvitse niellä. Ei parisuhteessa, ystävien kanssa tai työympäristössä. Olen oppinut pitämään puoleni. Kieltäydyn nielemästä mitä tahansa. Kyllä ne menneisyyden vaikeudet opettavat.
Olen yhä aivan liian kiltti, mutta minä opettelen.
