10 vuotta sitten en ikinä olisi uskonut olevani tulevaisuudessa yksinäinen. Silloin minulla oli parinkymmenen mahtavan naisen täyttämä luokka, uusin paras ystäväni neiti H ja kasa hänen kauttaan tulleita kavereita, uusia tuttuja koulusta, vanhoja yläastekavereita, sekä viittomakielisten joukosta mahtava kaveriporukka! Iltoja istuttiin Paimion seurakuntatalolla, Hansan kahvilassa tai milloin kenenkin kotona! Nautin porukassa olemisesta, huomiosta ja siitä, että huumorini iski moniin. 

Enää ei ole turvallista luokkaa. Ei edes työyhteisöä. Meillä on perheet, työt ja kalenterit täynnä kaikkea. Vuoden muualla asuminen oli valtava virhe vaikka yhden ystävän töiden kautta sainkin, muuttui suhteet moniin ystäviini heikoiksi. 

Aikuisena olen työpaikoilta aina löytänyt ihania ihmisiä, mutta pätkätyöläisenä ei koskaan oikein ehdi luoda kunnollisia ystävyyssuhteita. 

Nykyisestä naapurustostamme löytyy eräs ihana pariskunta, joiden kanssa olemme viettäneet aikaa. Heidän kanssaan meidän lähes 30 vuoden ikäero ei tunnu teepöydässä miltään. En ole koskaan etsinyt ystäviä vain tietystä ikäryhmästä tai sukupuolesta. Kunhan juttu luistaa ja aika menee kuin siivillä, ystävä on löytynyt. Sukulaistemme lisäksi naapuripariskunnan rouva on nyt se lähinnä minua oleva jota näen. Sitten löytyy muutama joiden kanssa tulee yhteyttä pidettyä vaikkei niin nähdäkkään. Sellainenkin on tärkeää. Erään läheisimmän ystäväni kanssa viestittelemme lähes päivittäin. Onneksi on messenger ja WhatsApp!

Onko teidän muiden ystävyyssuhteet kokeneet rajuja muutoksia aikuistuessanne?