Yksinäisestä arjesta.

Luin eilen loistavan blogikirjoituksen, joka on Lähiömutsin käsialaa. 

On ihanaa kun muutkin äidit kirjoittavat siitä, ettei se lapsiperheen arki ole vaan ihanaa. Välillä se on ihan syvältä. 

Yksi syy vanhempien väsymykseen on yksinäisyys. Isovanhemmat eivät asu naapurissa. Eikä ne naapuritkaan auta, koska eihän sitä toisia tunneta. Joissain pihapiireissä hyvä kun moikataan. Ei sitä kuulumisia ainakaan sovi kysyä.

 

Itse myönnän olevani todella yksin. Vaikka viikoittain käynkin tyttöjemme kanssa äitini luona maanantaisin (esikoinen kun käy melkein naapurissa jumpassa) ja välillä käymme jonain toisenakin päivänä äidilläni, sekä mahdollisesti vielä anoppilassa. Toisinaan näemme minun isovanhempiani. Silti sitä on todella, todella yksin. 

Perhekerhoissa ja muskareissa tungen keskusteluihin, kaupassa juttelen mielelläni kaikkien kanssa. Elän niin suuressa sosiaalisessa puutteessa. 

Meillä ei käy arkisin oikeastaan kukaan. Kuka tänne korpeen ajaisi. Kadun välillä todella paljon Turusta pois muuttoa. Ihanan talon takia olin siihen valmis ja talossa on ollut ihana asua, muttei se tämän yksinäisyyden arvoista ole ollut. En voi olla miettimättä olisinko selvinnyt vähäisemmällä ahdistuksella jos emme olisi muuttaneet tänne. Siitähän ongelmat nimittäin alkoivat. Ekat 6kk itkin iltaisin koska halusin niin kovasti pois täältä. 

Ja koska mieheni ammattiin kuuluu pitkät työpäivät (onneksi ei enää viikonloput) ei auta kuin pärjätä yksin. Hän tietysti auttaa lasten kanssa iltaisin, mutta siinä se yhteinen aika sitten useimmiten meneekin. Hänen ei ole mahdollista tehdä lyhyempää työviikkoa nyt kun minä olen työtön ja tästä hiton talosta ei päästä varmaan koskaan eroon. Hänen työaikansa ei tule välttämättä ikinä olemaan normaali 8-16.

Kaupassa, päiväkodilla ja milloin missäkin katselen haikein mielin kun isät kuljettavat lapsiaan ja käydään tekemässä ostokset koko perheen voimin (arkipäivänä). Kyllä mekin joskus käymme arki-iltana kaupassa ja joskus ehdimme tehdä vaikka mitä kun mies on ehtinyt ”ajoissa” kotiin. Mutta ne ovat niitä minun arjen erityisiä hetkiä. Jotakin normaalista poikkeavaa!

 

 

 

Pienten lasten kanssa on välillä rankkaa. Arki kuitenkin helpottaa lasten kasvaessa ja aika tuntuu välillä menevän todella nopeasti, joten ei aikaakaan kun huomaan lasten jo olevan koululaisia!