Tunneryöppyjä

Ihmettelen nykyään usein, miksi onneni tuntuu näin voimakaasti. Rakastan rennommin, suorasukaisemmin. Oloni on pehmeä. Jokin suuri taakka on pudonnut harteiltani. Mikä se on? Luulen tietäväni, mutten uskalla sanoa sitä ääneen. Mutta sanon kuitenkin, hieman pelokkaana.

Se taakka on rakas äitini.

Huolen täyttämä nuoruuteni riisti minulta mahdollisuuden puhtaisiin tunteisiin. Se ei ollut äitini vika, vaan silkkaa sattumaa. Sanoin aina laskevani äitini lähtölaskentaa. En tiennyt mitä tulisi tapahtumaan, mutta jonkin asian loppua odotin. En toivonut sitä, mutta tiesin sen olevan väistämätöntä. Äitini oli minulle rakas, mutta me näimme maailman, tai ehkä paremminkin yhteiskunnan, erilaisina. Hän ei sopeutunut koskaan vallitsevaan tilaan maan päällä. Halusi jonnekin kauemmas, hiiritemppeliin tai äiti amman luokse. Kauas pois, jopa läheisistään.

Äiti yritti rakastaa, ja rakastikin. Rakkaus oli kuitenkin vain jokin tunne, riippuvuus ja jonkinlainen pakote. Tekoja se ei ollut, pettymyksiä vain. Lapsi rakastaa äitiään pyyteettömästi, niin rakastin minäkin. Oli vaikea kamppailla rakkauden ja jopa suoranaisten vihantunteiden kanssa. Miten samaa ihmistä kohtaan voi tuntea niin monin tavoin? Kaikesta huolimatta äiti rakasti minua, siitä olen varma.

Äiti ei tehnyt kenellekään mitään pahaa. Hän ei vain jaksanut. Nyt kun hän on poissa, voin levähtää. Kuulostaa kamalalta, mutta taakka harteiltani on poissa. Olen antanut anteeksi, surrut. Ikävöin häntä, mutta minun on parempi olla, kun hän on läsnä vain henkisesti. Henkisenä ihmisenä äitini oli jotain ainutlaatuista. En ole koskaan tavannut hänenlaistaan, enkä tule tapaamaankaan.

Taakka on pudonnut harteiltani ja saan, osaan ja pystyn hengittämään vapaasti. Olen tässä ja nyt, kera onnen. Jos tulevaisuus tuo tullessaan murheita, otan ne vastaan. Onneni eteen ei voi kuitenkaan astua enää kukaan.