Projektina tulevaisuus
Meillä kaikilla on sukulaisia, joilla on tapana kysyä maaginen kysymys aina, kun tapaamme: ”Mikä sinusta tulee isona?”
Muistan ne ahdistavat hetket, kunnes oivalsin, mikä vastaus olisi sopiva. Minulla ei näet ole koskaan ollut unelma-ammattia. Ei edes sellaisia muutamia vaihtoehtoja, joissa olisin nähnyt itseni työskentelemässä. Lukiossa olin yhä hoomoilasena asian suhteen, mutta keksin sitten viimeisenä vuotena hakeutua logopedian pääsykokeisiin huonolla menestyksellä. Työskentelin kouluavustajana seuraavan vuoden ja huomasin lahjani lasten kanssa työskentelemiseen. Hain kuitenkin uudelleen logopedian laitokselle, mutta en vieläkään päässyt sisään.
Päätin, että aloitan opiskelut ihan missä tahansa, sillä sisäinen paloni uusiin elinpiireihin oli kova. Halusin pois kotipaikkakunnaltani. Pääsin jälkihaussa matkailupalvelujen tuottajan koulutukseen Lahteen, jossa vietin seuraavat kaksi vuotta.
Opettajankoulutukseen ajauduin puolivahingossa. Olin jo aiemmin tiedostanut lahjani lasten kanssa työskentelyyn, ja silloinen elämäntilanne heitti minut Raumalle lastentarhanopettajan koulutusohjelmaan. Mietin vielä yliopiston alkamista edeltävänä iltana, miksi helvetissä olen täällä: 600 kilometrin päässä läheisistäni ja totaalisen yksin. Kohtalo (tai jokin muu käsittämätön munkki) johdatti minut kuitenkin elämäni parhaita vuosi kohti ja minusta tuli lastentarhanopettaja ja luokanopettaja. Löysin samalta reissulta itselleni myös nykyisen aviomieheni, todellinen lottovoitto.
Vaikka kuvittelisi, että olen löytänyt vastauksen siihen maagiseen kysymykseen, en ole vastauksesta vieläkään ihan varma. Vaikka ammattini tarjoaa kaikki mahdollisuudet omien intressien hyödyntämiseen missä oppiaineessa tahansa, tunnen olevani jonkinlaisessa kuopassa. Jokin sisälläni huutaa, mutta en tiedä mikä. Onko se geeniperimäni aiheuttama luovuuden huuto, joka vaatii minua toteuttamaan itseäni jollain muulla tavalla? Olisinko onnellisempi, jos saisin työskennellä luovalla alalla, esimerkiksi valokuvaajana? En tiedä vastausta. Toivon huudon joskus loppuvan, sillä se ajaa minut iltaisin syvään melankoliaan.
Mikä sinusta tulee isona?
Maaginen kysymys on osalle meistä erityisen vaikea. Se asettaa paineita. Entä jos epäonnistun ja minusta ei tulekaan isona sitä, josta kaikille niin kovin puhuin? Isä pojastaan pappia tahtoi, toinen toivoi lääkäriä. Maanviljelijä saattaa toivoa näkevänsä lapsensa pellolla viljelijän ammattia jatkaen. Olen onnellinen tavasta, jolla isäni kommentoi kysymystä, kun joku kysyi sen hänen läsnäollessaan. Hän sanoi, että tyttärestä voi tulla vaikka roskakuski, kuhan hankkii jonkin ammatin. Hän kannusti opiskeluun, ei täydellisyyteen.
Keksin vastauksen maagiseen kysymykseen jo lapsena:
”En tiedä vielä, mutta sen tiedän, että minusta tulee ainakin äiti.”
Sitä minä olen, kaksinverroin. Sen parempaa ja palkitsevampaa duunia maailmasta on vaikea löytää. Ehkä löydän vielä toisenkin vastauksen kysymykseen. Aika näyttää, sammuuko sisäinen huutoni. Vaimenisi edes hiukan.