Kun lapsen silmistä loistaa onni
Katselen kolmevuotiasta tyttöäni haltioituneena. Kuinka onnellisen oloinen hän onkaan. Onni on pieniä juttuja, hänelle kuitenkin niin isoja. Itse piirretty O-kirjain. Tyhjäksi syödyn lautasen esittely muille. Naapurin tyttö hakee leikkimään ja sanoo: ”sinä olet minun paras ystäväni” ja johon vastaat: ”Ai, olenko minä?”. Pienet kivet, jotka pyörivät kämmenessä jännittävästi rahisten. Pikkuveikan hymy ja äidin syli.
Kuinka onnellisen oloinen hän onkaan.
Lapsen onnea on vaikea mitata. Äitiyttä sen sijaan mittaillaan joka suunnasta ja se ei jää huomaamatta. Raadollisin mittaaja on usein itse äiti. Oma äitiyteni näyttäytyy lukuisissa eri rooleissa. Rättiväsynyt äiti rakastaa piirrettyjä ja antaa pestä hampaat sängyssä. ”Nuku vaan siinä paidassa, joka on varmasti ihan hiekkainen päivän leikeistä”. Superpirteä äiti askartelee, kannustaa, roikottaa, juoksuttaa, tekee lettuja ja lukee kirjoja yksi toisensa jälkeen. Hän on pedantti ja jaksaa toimia pedagogisesti juuri niin oikein kuin uhmaikäisen vanhemman kuuluukiin. Semisti väsynyt, mutta kuitenkin normaalihkossa tilassa oleva äiti on sekoitus tätä kaikkea, eikä hän oikein itsekään tiedä, miten helvetissä tässä tulisi toimia. On siis paljon helpompaa olla joko rättiväsynyt tai superpirteä.
Kuinka onnellisen oloinen hän onkaan.
Ensimmäisen lapsen syntymä sai aikaan vavahduksia, mutta vielä vähän ekstraa. Näin jälkikäteen huomasin, että yritin antaa lapseni kautta uuden lapsuuden myös kahdelle siskolleni. Siskojeni lasinen lapsuus on vaikuttanut erityisesti minuun -olinhan lapsikatraasta vanhin. Lyhykäisyydessään kerrottuna viisi lasta synnyttänyt äitini ei jaksanut kahden jälkimmäisen kanssa. Avioero jätti jälkeensä meistä kolme, ja äitini eli eron jälkeen jos jonkinlaisissa ihmissuhteissa. Jokainen mies oli vähintäänkin alkoholisti, jokunen myös väkivaltainen. Äiti sai kaksi lasta järkevimmän oloisen tuurijuopon kanssa. Hän oli mukava mies, mutta viina vei mukanaan. Sanoin äidille ”äiti sä et jaksa olla vauvan kanssa”. Varpajaisia vietettiin kokonaiset kolme kuukautta ensimmäisen siskoni syntymän jälkeen. Hain äitini synnytyslaitokselta taksilla ollessani 15-vuotias.
Toisen lapsen syntymä on minulle pimeän peitossa, mutta muistan sanoneeni äidilleni jälleen samat sanat. ”Äiti sä et jaksa”. Isää ei näkynyt maisemissa yhtään sen enempää. Kun äiti oli tarpeeksi piipussa, oli jo myöhäistä. Äiti yritti aika ajoin syyllistää minua sanomalla, etten auttanut häntä tarpeeksi. Yritinhän minä, liikaakin. Yritin kuitenkin samaan aikaan elää normaalia teini-ikäisen elämää, vailla huolia ja murheita. Asuin isäni luona, ja siellä asiasta ei puhuttu koskaan. Motto tuntui kuuluvan: ”poissa silmistä, poissa mielestä”. Äitipuoleni sukulaiset luulivat varmaan auttavansa minua ja vaativat minua olemaan puuttumatta. Kuka sitten puuttuisi? Kuka auttaisi äitiä? Tulkaa sieltä saatanan Porista auttamaan minua ja äitiä!!
Äiti ei juonut raskauksien aikana, mutta toisen siskon syntymän jälkeen se alkoi. En oikein tiedä, kuinka paljon hän vietti aikaa lastensa kanssa alkoholin vaikutuksen alaisena. Kauppareissuiksi naamioidut baaripyörähdykset venyivät lopulta niin pitkäksi, ettei äiti enää tullut kotiin. Siellä minä istuin vauvan ja taaperoikäisen kanssa. Naputtelin perhetutun numeron pyytääkseni apua, ja siitä seuraavat kuukaudet ovat puuroutuneet paksuksi ja pahanmakuiseksi mössöksi. Huostaanottoja, huostaanottoja, huostaanottoja.
Tuolta ajalta on muutama valokuva. Yksi on erityinen ja en voi vieläkään katsoa sitä kuvaa liikuttumatta. Toinen siskoistani pitelee kuvassa kädessään tikrua, jonka hän sai isältään kaksivuotislahjaksi. Kuva on otettu sijaisperheessä, jonne siskoni joutuivat ensimmäisen kerran huostaan. Erityisen liikuttavan kuvasta tekee lapsen ilme. Tikrua sylissä pitävä tyttö yrittää hymyillä, mutta hymy on vieras. Se ei tule syvältä. Se ei ole onnen hymy. Mutta näkeekö joku asiasta tietämätön kuvassa onnen?
Valokuva on aikansa vangitsija. Vaikka 2000-luvulla kuvia on otettu enemmän kuin koskaan ennen, on kuvien funktio silti sama. Paperivalokuvalla on minulle erityisen suuri merkitys. Sitä voi koskettaa ja se herättää kysymyksiä. Kuka on pidellyt sitä varoen käsissään? Onko kuvaa katsellut ihminen herkistynyt kuvan nähdessään? Herättääkö sama kuva aina saman tunteen?
Katselen kolmevuotiasta tyttöäni haltioituneena. Kuinka onnellisen oloinen hän onkaan. Vaikka tuntisin välillä oloni kurjaksi äidiksi, lapseni silmissä paistaa suunnattoman suuri onni.
Haluan taltioida kuvia, jotta muistaisin. Onni asuu meillä, minussa, lapsessani.