Arkkiviholliseni keittiö

Ruoka. Siis jotain, mitä niellään kurkusta alas, jotta pysyisi hengissä. 

Ruoka. Asia, josta pitäisi osata nauttia.

Ruoka, jota pitäisi osata tehdä.

 

 

 

Ensimmäistä lasta odottaessani yksi suurimpia murheenaiheitani oli se, miten saisin pidettyä lapseni hengissä. Bravuurini makaranilaatikko ei todennäköisesti riittäisi kattamaan kasvavan ihmisen ravinnontarvetta. Onneksi olin selättänyt syömishäiriöni jo aikaa sitten. 

Kun ihminen ei pysty kontrolloimaan enää mitään muuta elämässään, hän todennäköisesti alkaa kontrolloida syömistään. Niin ainakin tapahtui omalla kohdallani. Karateharrastuksen myötä saavutettu lihaksikas vartalo alkoi rapistua hiljalleen, kun sitä kidutti naurettavan pienellä kalorimäärällä. Jos söin jotain, oksensin.

En tiedä miksi tein niin. Olin aina ollut suhteellisen pienikokoinen ihminen, enkä tuntenut oloani pyöreäksi.

Parissa vuodessa olin kuihtunut 43 kiloiseksi keijukaiseksi, enkä ymmärtänyt tekeväni kropalleni hallaa. Suorastaan nautin siitä tunteesta, joka valtasi vartaloni päivittäin. Nälkä ja vapina. Saiko se unohtamaan kaiken muun? Halusinko, että joku muu huolehtisi minusta sen sijaan, että minä huolehtisin kaikista muista?

Auttakaa.

Heiveröisestä olemuksestani huolimatta kukaan ei ravistellut minua. Eivät edes omat vanhempani. En hävennyt kutistunutta olomuotoani, vaan käytin tiukkia vaatteita. Suorastaan huusin. HUOMATKAA MINUT! AUTTAKAA! Koulukaverit sanoivat joitain varovaisia sanoja. Herranjumala sä olet laiha. 

Yliopistossa sain positiivista huomiota. Elämäni meni kuitenkin vaikeaksi, sillä en meinannut jaksaa pitkiä koulupäiviä. Oli pakko syödä. Välttelin ruokalaa, sillä syöminen sosiaalisena tapahtumana tuntui vieraalta. Mitä edes söisin? En uskaltanut. Olin päättänyt olla oksentamatta muuton jälkeen. En onnistunut.

Vähitellen opettelin.

Vaikeinta kuitenkin oli miettiä, mitä normaalin parikymppisen ihmisen jääkaappi tulisi sisältää. Omassani oli maitopurkki ja voita. Mehukeitto silloin tällöin. Tapasin samoihin aikoihin myös nykyisen mieheni, joka näki luonani nälkää. Raukka parka. Ei sanonut mitään. Käännekohta oli se hetki, jolloin jäin kiinni hänelle oksentamisesta. Ensimmäistä kertaa joku ravisteli minua. Minua hävetti. Eniten se, miten saatoin tehdä vartalolleni jotain niin kamalaa. 

Parantuminen alkoi, mutta ongelma oli yhä jääkaapin sisällössä. Oli helppoa olla, kun joku toinen valmisti minulle ruokaa. Rakastin oikeastaan ruokaa kuin ruokaa, en vain tiennyt voivani tehdä sitä myös itse. Kauppareissut olivat helvettiä. Jättikokoinen marketti sai minut ahdistumaan, kun en tiennyt mitä sieltä pitäisi haalia mukaan!

Vähitellen opettelin.

Maratonin, kahden lapsen ja normaalipainon saavuttamisen jälkeen olen terve. Osaan jo aika paljon keittiöjuttujakin. Suurin kiitos siitä kuuluu miehelleni, joka rakastaa ruoan laittoa ja on muutenkin ehkä maailman paras tyyppi. (Pikkuvikoja on, juuri sopivasti!) Saan silti yhä järkyttäviä kiukkukohtauksia, kun pitäisi laittaa ruokaa. Siitä ei tahdo tulla mitään. Kauppareissut hoitaa mies, mutta pyrin karaistamaan itseäni käymällä kaupassa noin kerran kuussa. Lidl on muuten kiva kauppa, kompakti ja vain vähän valinnanvaraa! Jääkaappimme pullistelee ruokaa ja olen jopa innostunut käyttämään kaikkia jänniä juttuja, kuten mulpereita ja spelttijauhoja.

Oikeastaan kaikki ruoanlaittoon liittyvä saa kiukkuiseksi. Mutta tuo kuvassa näkyvä leipä oli ehkä ensi rakkauteni. Tein hänet itse. Juurikin se pataan tungettava taikinamötikkä, josta tulee yhtäkkiä herkullinen leipä!

Vähitellen opettelen.

Viisihenkisessä perheessä ruoanlaitosta on pakko tykätä ainakin vähän. Rakastavaisia meistä tuskin tulee koskaan. Korkeintaan ystäviä.