Opiskelijabokseissa oli tunnelmaa. Huonekalut kerättiin sieltä täältä, eikä ollut niin nökönuukaa, jos rokokoo-tuoli oli viiskytlukulaisen pöydän kaverina. Visuaalinen vaativuus liittyi lähinnä omiin kynsiin. Lakkasin ne aina.

Oma koti (tai no, pankinhan tuo näyttäisi vielä olevan) muokkaa ajattelutapaa ja huomaan ajattelevani kuin trendikkäiden lehtien kolumnistit. Rohmuan yhä tavaraa sieltä täältä, mutta nykyisin etsin tavaraa, joka saavuttaisi paikkansa kotonani pysyvästi. Toisin sanoen toivon, että esineet KESTÄISIVÄT AIKAA.

Millainen esine kestää aikaa? Mielestäni se on vain katsojan silmissä. Tunnearvo saa esineen kestämään aikaa ehkä pisimpään. Hinta ei tee esineestä tai huonekalusta kiinnostavampaa, vaikka markkinointikoneisto onnistuukin taikomaan jostain järjettömän kalliista tuotteesta sellaisen, jota ilman kukaan ei yksinkertaisesti voi pärjätä.

Tunnearvo tekee visuaalisesti vaativalle silmälleni tepposet. Äitini vanha piano on kamalan värinen, eikä sovi tänne laisinkaan. Rakastan sitä kuitenkin yli kaiken ja käyn läpi jatkuvaa pianosta luopumisen tuskaa. Piano ei pysy vireessä, sointi on kamala ja musiikinopettajana työskentelevä mieheni harjoittelee komppaamista keskellä olohuonetta. Piano lähtee. Se on karu totuus.

Entäpä kukkataulu, joka on isoäitini tekemä ja jota äitini piti jokaikisen asuntonsa seinällä? Ruma ja rikkinäinen kapistus, mutta niiiiiin rakas. Visuaalinen silmäni kestää sen juuri ja juuri. Entäpä mariskoolit? Tullaan asian ytimeen. Niitä on paljon ja ne kuuluivat -yllätys yllätys- äidilleni. 

Luopumisen tuska on usein suuri, mutta koen tekeväni esineille palveluksen päästäessäni ne pois käsistäni varastossa säilömisen sijaan. Toisen roska on toisen aarre. Sinnittelen mariskoolieni kanssa vielä tovin. Voisiko niistä nauttia joskus jäätelöannoksen, vai ovatko ne pyhiä koriste-esineitä? Älkää kertoko kenellekkään, mutta istutin yhteen mariskooliin kukkasen..