Tänäänkin olen kurkkuani myöden täynnä sitä, että omasta tai toisen onnistumisesta ei saa iloita. Poikkeuksia toki löytyy ja joidenkin ihmisten kanssa voi jopa hieman kehua itseään. Tuntuu hyvältä, kun voi sanoa onnistuneensa jossakin tai ylittäneensä itsensä. Tämä kenttä on kuitenkin hyvin herkkää aluetta, sillä toisen loukkaaminen saattaa olla milleistä kiinni. 

Strömsömaisissa haavekuvissani ajattelin, että aikuisten maailmassa kukaan ei paheksu, jos sanot onnistuneesi tänään erityisen hyvin hiustenlaitossa tai olet saanut erinomaista palautetta esimieheltäsi. Luulin, että aikuisten maailmassa kenenkään mielestä toisen hyvä fiilis ei ole itseltä pois. 

Luoja, että olin väärässä. 

Otetaampa esimerkiksi synnytys. On suorastaan loukkaavaa hehkuttaa ääneen kipulääkkeetöntä synnytystä, vaikka luonnollisesti synnyttänyt ihminen tuskin väheksyy muita synnytystapoja. Epiduraalin ottanutta ei sovi arvostella, mutta auta armias jos kerrot luomusynnytyksestäsi. Sen arvostelu ”typeräksi ja turhaksi kivuksi” on ihan ok! Kyllä, olen kuullut kuinka typerä ihminen olen heittäytyessäni synnytykseen kerta toisensa jälkeen lääkkeettömästi, vaikka kaikkea mahdollista olisi tarjolla. Jouduin puolustamaan valintaani ennennäkemättömällä argumentoinnilla. Minulle on ”yksi paskan hailee”, millä tavoin ihmiset saattavat lapsensa maailmaan, tärkeintä on kuunnella toisen tarina ja olla messissä sataprosenttisesti toista arvostelematta.

Omasta onnistumisesta ei täällä Suomessa sovi iloita pätkän vertaa. Onko kansamme ominaispiirre se, ettemme kykene yhtymään toisen iloon? On totta, ettei toisen onnen lähde näyttäydy silmissämme aina erityisen hienolta, mutta voisimmeko edes hiukan pinnistellä ja osoittaa olevamme iloisia TOISEN puolesta? Pieni hymy irvistyksen sijaan?

Toinen solmukohta on ihmisten kykenemättömyys vastaanottaa kehuja. ”Kiitos” kuulostaa paljon paremmalta kuin vääntelehtivästi ilmaistu ”no siis joo mutku siis emmäää osaa ja plaaplaa”. Syyllistyn itsekin tähän kehukangerteluun, mutta yritän parhaani mukaan opetella kiittämään ja hymyilemään! 

Ovatko nämä kaksi asiaa, siis kykenemättömyys vastaanottaa kehuja ja iloitsemaan toisen puolesta, jotenkin kytköksissä toisiinsa? Ruokkivatko ne itse itseään?

Heitän haasteen kaikille kanssasisarille ja -veljille. Pidä kirjaa viikon ajan siitä, miten suhtaudut saamiisi kehuihin ja miten suhtaudut läheistesi onneen. Kirjoita siitä pieni blogipostaus ensi viikon lopulla!