Päiväkotimaailma ja perhepäivähoito ovat herättäneet paljon keskustelua sosiaalisessa mediassa ja hyvä niin.

Jokainen vanhempi toivoo, että oma lapsi saisi juuri sitä parasta mahdollista hoitoa. Töihin on mentävä ennemmin tai myöhemmin. Ensimmäiseen lapseen liittyy suuri tunteiden kirjo ja lapsen hoitajat saavat tuta sen nahoissaan. Onhan kyseessä maailman tärkein asia, lapsi. Toisen lapsen kanssa hoitoon vieminen on jo helpompaa, onhan esikoinenkin selvinnyt hengissä muidenkin kuin vanhempiensa valvovan silmän alla.

Päiväkotien ja perhepäivähoitajien tärkein työtehtävä on lapsen turvallisuudesta (sekä henkisestä että fyysisestä) huolehtiminen. Myös päivähoitolaki määrittelee tämän yhdeksi tärkeimmäksi asiaksi. Ruoka, leikin mahdollistaminen ja ulkoilu tulevat hyvänä kakkosena. Syvemmälle mentäessä, siis perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen, voidaan paneutua siihen, mitä varhaiskasvatus parhaimmillaan on.

Varhaiskasvatussuunnitelma, tuttavallisemmin vasu, on varhaiskasvatuksen sisällöllisen kehittämisen ja ohjauksen väline, jonka avulla koko maahan pyritään saamaan yhtenevä varhaiskasvatuslinja. Vasu toimii päivähoidon keskeisenä asiakirjana suunnitelmia tehdessä, ja se mahdollistaa erilaisiin tulkintoihin ja sovellustapoihin. Vasu määrittelee, kuinka päivähoidossa tulisi mahdollistaa lapselle luontaiset toimintatavat sekä huomioida jatkumo esikoulua ja koulua ajatellen. Vasussa avataan myös eri osa-alueiden merkitystä, kuten kasvatuskumppanuutta, erityisen tuen tarvetta sekä kieli- ja kulttuurinäkökulmia.

Vasu on hieno ja käytännöllinen työväline päivähoidon arjessa. On kuitenkin huomioitava, että myös ammattikasvattajat ovat vain ihmisiä, eivät yli-ihmisiä. Lastentarhanopettajiin ja luokanopettajiin liittyy illuusio, jossa heidät nähdään kaiken tietävänä ja taitavana ihmisjoukkona. Politiikka, fysiikka, matematiikka, soitinten hallinta, maailman humanitääriset ongelmat, kierrätys, piirtäminen ja kaikkien urheilulajien hallinta sujuvat tältä ammattikunnalta kuin tanssien ja mikä parasta, IHAN LONKALTA HEITTÄEN!

Tämä illuusio aiheuttaa monia epämukavia tilanteita sekä päiväkoti- että koulumaailmassa. Oletetaan esimerkiksi, että musiikin sivuainetta opiskelleena sinun tulisi kyetä säestämään virsiä pianolla isoissa juhlissa. Tai että lastentarhanopettajatutkinto on selvä merkki siitä, että hallitset liikunta- ja askartelutuokiot suveneeristi. On myös hämmentävää kuulla, että opettajan tulisi osata tuottaa täydellistä tekstiä ja puhua kirjakieltä oppitunnilla.

Opettajan ammatti on raskas, mutta vielä raskaampaa siitä tekee ammattinimikkeen yllä leijailevat odotukset ja olettamukset. Sekoitetaampa vielä vähän pakkaa. Tiesittekö, että myös sosionomit voivat opiskella itselleen lastentarhanopettajan pätevyyden, mutta koulutuksessa ei ole laisinkaan mitään taidekasvatukseen viittaavaa? Lastentarhanopettajilla voi siis olla vaihtelevien taitojen lisäksi myös hyvin erilaiset koulutukset.

Päiväkotimaailmaa koettelee koulujen tavoin ylikuormittuminen. Ryhmäkokoja kasvatetaan ja päiväkoteja tupsahtelee ties mihin muuntotiloihin. Lastentarhanopettajapula on todellinen, siksi mm. Turun opettajankoulutuslaitoksen Rauman yksikköön jopa tuplattiin lastentarhanopettajien aloituspaikat. Samaan aikaan, takavasemmalta, lastentarhanopettajan paikkoja täytetään muodollisesti pätevillä sosionomeilla. On toki hyvä, että ammattilaisia saadaan täyttämään paikkoja, mutta samaan aikaan päivähoidon laatu muuttaa muotoaan. Vanhemmat valittelevat päiväkodin suppeasta taide- ja liikuntakasvatuksesta, johon esimerkiksi sosionomeilla ei välttämättä ole työvälineitä. Saati sitten kasvatustieteiden kandeilla!

Kunnat tarjoavat lisäkoulutusta, mutta valitettavan usein resurssit suunnataan erityisen tuen tarpeeseen liittyvään koulutukseen sekä kulttuurien kohtaamisen tukemiseen. Tämä on todella tärkeää, sillä siihen jos mihin on vain vähän työvälineitä koulutuksen puolesta. Fakta on kuitenkin se, että vasu ei toteudu edellämainittuihin syihin vedoten monessakaan päiväkodissa. Ei ole tiloja, aikaa, resursseja, taitoja eikä voimavaroja.

Mitä tulee keskusteluun liittyen ulkopuolisten tahojen tarjoamaan taidekasvatukseen, olen todella hämmentynyt sen saamasta vastaanotosta. Olen myös hämmentynyt siitä, että päivähoidon tilanne on päästetty niin huonoksi, että tällaiselle palvelulle on kysyntää.

Onko kysyntään syynä heikentynyt varhaiskasvatuksen laatu, joka kumpuaa ylikuormituksesta ja erilaisista koulutuspohjista, vai kenties vanhempien lisäntyyneet vaatimukset lastensa päivähoitoon liittyen? Jos tasa-arvokeskustelun ytimessä ovat vähävaraiset vs. hyvätuloiset, olisiko syytä kiinnittää huomiota myös päiväkotien keskinäiseen tasa-arvokysymykseen? Miksi kunnallisessa päivähoidossa on niin suurta laatuvaihtelua, että toiset päiväkodit joutuvat turvautumaan ulkopuolisiin tahoihin laadunparantamisen nimissä?

Oli vastaus mikä tahansa, mielestäni yksityisen sektorin väliintulo tuo tervettä kilpailuhenkeä vasukeskusteluun. Kuntien on herättävä pohtimaan näitä kysymyksiä totaalikieltämisen sijaan. Yhtenevä varhaiskasvatus on mahdoton tehtävä, jos kentällä sallitaan näin suurta laatuvaihtelua. Resursseja suunnattaessa tulisi muistaa myös taidekasvatuksen merkitys, joka yhdistää lapsia kulttuurista tai muista taustoista riippumatta!

Ruohonjuuritasolle palatakseni haluan vielä muistuttaa päivähoidon tärkeimmästä tehtävästä. Sinun lapsesi turvallisuudesta. Pitäkäämme siitä kiinni kynsin hampain.