Yksinäinen ihmisten keskellä

Minulla on laaja sosiaalinen verkosto, joka muodostuu perheestä, sukulaisista ja ystävistä.
Tärkeimmät ystävyyssuhteeni ovat syvällisiä ja keskustelut tasavertaisia ja hyvinvointia tukevia.
Siitä huolimatta tunne ajoittain oloni todella yksinäiseksi.

Puvuntakki istuu kuin hansikas, suorat housut on prässätty ja kauluspaidan koristeena keikkuu tyylikäs solmio. Tukka on mintissä ja olemus näyttää itsevarmalta ja tyylikkäältä. Olen juhlassa, jossa on paljon puolituttuja. Tilaisuus on kaunis ja ihmiset ovat juhlatuulella. Kaikilla näyttää olevan omat porukat ja iloisia kohtaamisia tapahtuu joka puolella.
Hillitysti hymyillen seuraan ohjelman kulkua ja tunnen itseni totaalisen ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi.
Tunne on sellainen, että näen ympärillä iloisia ihmisiä, mutta itselläni ei ole oikein ketään kenelle puhuisi tai jonka kanssa voisin paria sanaa enempää jäädä hengailemaan.

Istun sukulaisten ympäröimänä kesämökin olohuoneessa. Tila on täynnä puheensorinaa ja keskustelu polveilee aiheesta toiseen. Kaikki ympärilläni olevat on tuttuja, tilanne on turvallinen ja henki positiivinen.
Yhtäkkiä huomaan istuvani hiljaa enkä osaa osallistua keskusteluun. Ulkopuolisuuden tunne musertaa rinnassa.
Yritän saada kiinni yksinäisyyden tunteen aiheuttamasta syystä löytämättä sitä.

Osallistun työpaikan illalliselle. Kaveriporukat hakeutuvat omiin pöytiinsä. Iloinen tunnelma täyttää tilan.
Huomaan olevani ulkona kaikista ryhmistä. Istun itsekseni omaan pöytään ja peitän yksinäisyyden tuoman ahdistuksen hillittyyn hymyyn.
Koitan näyttää siltä, kuin tieten tahtoen haluaisinkin istahtaa hetken itsekseni ajatusteni kanssa.

Minulle yksinäisyyden tunne ei välttämättä liity sosiaalisten kontaktien puutteeseen. Enemmänkin koen emotionaalisen yksinäisyyden tunnetta. Ulkopuolisuuden tunnetta ryhmässä, joko tunne tasolla tai keskustelusta ulkopuolelle jäämistä joko kokonaan tai vain hetkellisesti.
Tätä voi tapahtua kaikissa tilanteissa tai vain tietyissä porukoissa.

Osa yksinäisyyden tunteestani johtuu myöskin työelämän esimiesasemasta johtuen. Mielestäni jokaisella alaisella on oikeus puolueettomaan ja hyvään esimieheen. Siksi minusta ystävyyssuhde esimiehen ja alaisen välillä voi olla vähän haastavaa. Varsinkin siinä vaiheessa, jos työasioissa kohtaa haasteita.
Tottakai voin itsekin tehdä paljon, esimerkiksi vain lyöttäytymällä seuraan ja rohkeasti kysyä voinko tulla tähän istumaan tai liittyä keskusteluun. Yleensä niin tietenkin teenkin. Olen sosiaalisesti lahjakas ja sen verran pelisilmää minulla on, etten seurassa vetäydy yksinäisyyteen, mutta työtä se vaatii sillä kun yksinäisyyden aalto vyöryy ylitse, vetää se mennessään kaiken rohkeuden ja reippauden. Ja jokainen varmasti tietää sen tunteen, kun syystä tai toisesta kukaan ei hoksaa vetäistä mukaan keskusteluun, peliin,kahvipöytään ja joutuu itse itseään tyrkyttämään. Se tuntuu jotenkin nöyryyttävältä, vaikka se kaikille olisikin ok. Saatko kiinni ajatuksesta?

Kyse ei ole siitä, ettenkö viihtyisi kyseisten ihmisten seurassa tai ettenkö arvostaisi heitä. Ei ollenkaan. Kyse on tunteesta, jonka jokin minussa saa heräämään. Jokin saa minut sen tyyppisen tunteen valtaan kuin olisin kouluikäisenä pesäpallokentän laidalla ja viimeinen kenet valitaan joukkueeseen.

Olen analysoinut paljon itseäni, tunnereaktioitani ja tilanteissa tapahtuvia sosiaalisia kohtaamisia. Olen keskustellut psykologin ja henkilökohtaisen valmentajan kanssa näistä aiheista.
Uskon, että noissa tilanteissa minua ei tietoisesti haluta sulkea ryhmän ulkopuolelle, vaan tilanne ajautuu siihen ja yksinäisyyden tunne syntyy tahattomasti.
Tunne on silti vahva ja minulle aito, jopa lamauttava.

Osittain syy vahvaan yksinäisyyden tunteeseen on varmasti assosiaatio lapsuuden ja nuoruuden hetkiin, joissa olen kokenut totaalista yksinäisyyttä. Kun en tuntenut mahtuvani mihinkään muottiin, enkä osannut ja uskaltanut puhua haasteistani kenellekään. Eivätkä kaikki ympärilläni olleet ihmiset hoksanneet käytöksensä olleen minun näkökulmastani kiusaamista.

Se tunne kulkee jossain alitajunnassa mukana ja noissa välähdyksen omaisissa hetkissä tunne livahtaa mieleen ja ottaa vallan siitä hetkestä.

Välillä kaipaan aikaa olla yksin ja nautin siitä, mutta se on ihan eri asia kuin yksinäisyys. Silloin yksinolo on oma valinta ja siinä hetkessä minulla on vahvana tunne siitä, että ympärilläni on välittämistä ja ymmärrystä.

Tiedostan, että olen onnekas siinä, että minulla on niin monta rakastavaa läheistä. Ihmisiä jotka haluavat minulle parasta ja toivovat, että olen onnellinen. Olen syvästi kiitollinen kaikesta siitä rakkaudesta mitä minuun halutaan kohdistaa. Se kantaa myös yksinäisen hetken jälkeen.

Jaettu hetki on elämää rikastuttavaa!

Löydät minut instagramissa @hejcki