Suurperhe, ylpeyden- vai häpeän aihe

Neljäkymmentä vuotta sitten äitini oli viimeisillään raskaana. Hän odotti yhdeksättä lastaan. Lapsia tuli vielä minun jälkeenkin neljä.
Sain rakastavat vanhemmat ja pitkän liudan sisaruksia.
Kasvoin siis suurperheessä. Tai ehkä nykymittakaavalla määriteltynä megaperheessä. Kolmetoista lasta on aika erityistä valtaväestön keskuudessa, mutta minun maailmassani se on normaalia.

Aika usein kun sisarusten lukumäärä on tullut puheeksi, on kysymykset olleet sen kaltaisia, että miten muistat kaikkien nimet tai millaista on elää noin isossa perheessä.
Ensimmäinen kysymys on naurettava.
Muistathan sinäkin todennäköisesti luokkakavereittesi nimet ja heitä on hyvin todennäköisesti enemmän kuin kolmetoista.

Toinen kysymys on jo paljon kiinnostavampi. Millaista on elää isossa perheessä?
En ole osannut verrata sitä mihinkään, kun minun kokemukseni on ollut vain siitä suurperheestä.
Lapsuudessani en miettinyt sitä, että onko tämä nyt jotenkin erilaista kuin muilla. Monilla vanhempieni ystävillä oli samanlaiset perheet. Se oli itsestään selvää, että sisaruksia on paljon.

Nyt, kun minulla itselläni on ollut yhden lapsen perhe kohta yhdeksän vuotta, osaan jo nähdäkin eroja.
Konkreettisimmin eron huomaa esimerkiksi ruokaostoksien määrästä ja eteisen kenkähyllyn koosta.
Parasta isossa perheessä kasvamisessa oli se, että ympärillä oli paljon sosiaalista elämää ja leikkikavereita omasta takaa.
Siinä missä iältään lähimpien sisarusten kanssa saattoi leikkiä potkumopoilla moottoripyöräkorjaamoa, oli isommat sisarukset turvana koulumatkalla tai kotona vanhempien ollessa töissä tai kaupungissa asioilla.
Siihen aikaan aikuiset kävi ”asioilla”.
Itse en ainakaan vielä tähän mennessä ole huomannut selittäväni lapselleni jotain menemistäni niin, että ”käyn asioilla”.

Isossa perheessä ruokaa tehtiin isoimmalla kattilalla. Maitoa kannettiin kaupasta monta kassillista viikossa. Ruispalapussi meni päivässä, joskus yhdellä aterialla. Pannukakkua tehtiin monta pellillistä, että jokainen sai edes yhden palan. Aamupalapöydässä jogurttia kaadettiin litran purkista tarkasti saman verran jokaiseen lasiin.
Kun sänkyihin vaihdettiin lakanat, tuli siitä monta pyykkikoneellista pestävää. Leipomispäivä kesti lähes koko päivän. Leivinuunista pulpahteli itse tehdyt ruisleivät, hiivaleivät ja rieskat siinä missä pullapitkot ja kuivakakutkin.

Meillä tehtiin kaikki mahdollinen itse. Isä korjasi autot ja kodinkoneet, rakensi ja remontoi. Äiti pyöritti keittiöpuolen, leipomisen ja siivoamisen lisäksi aika pitkälti meidän vaatteiden ompelemisen ja huoltamisen.
Toki kaupastakin ostettiin, mutta aika monta paitaa, housuja, toppatakkia ja lakkia on äiti minulle värkännyt.
Kotona oli aina touhua ja tekemisen meininki. Se oli aika ihanaa.

Nyt kun itse olen aikuinen ja pikkuruisen perheen isä,pohdin tuota kaikkea myös vanhemman näkökulmasta.
Ihmettelen sitä tarmokkuutta ja aktiivisuutta mitä tuo kolmetoista lapsisen perheen arki on vaatinut.
Moni asia tehtiin itse varmasti ihan vain käytännön sanelemana.  Vaatteet on ollut edullisempaa tehdä itse, samoin kuin leivät ja pullat. Varmasti se myös siihen aikaan olit ihan yleisestikin kaikkialla tapana. Kunnon perheen emäntä teki kaiken itse, olipa perhe suuri tai pieni. HUH HUH!

Ei minusta olisi sellaiseen. Tai ihan varmasti pärjäisin ja saisin päivän vaihtumaan seuraavaan jos sellaiseen tilanteeseen olisi ajautunut, mutta nyt tästä näkökulmasta tarkasteltuna en siitä haaveile.

Toki olen pohtinut myös paljon sitä mistä kaikesta yksilöllisestä huomiosta me lapset jäimme paitsi siksi, että meitä oli niin paljon. Aikaa riitti eniten käytännön asioista huolehtimiseen. Että kaikilla oli ruokaa ja siistit vaatteet.
Herkkä tai arka lapsi opetteli kulkemaan uusiin tilanteisiin rohkeampien sisarusten selän takana ja reipas lapsi oli kätevä pärjätessään paljon omillaan.

Työtä, kärsivällisyyttä ja äärettömän hyvää organisointikykyä suurperheen arjen pyörittäminen ainakin vaatii.

En voi muuta kuin nostaa hattua teille kaikille, jotka suurperheen arkea pyöritätte.

Häpesin lapsena sitä, että meitä oli niin hirveästi. Kolmetoista on kuitenkin aika monta enemmän kuin luokkakaverin yksi tai kaksi sisarusta.
Välillä mietin, että mistä se häpeä todellisuudessa kumpusi. Mistä olin sen oppinut, kun itsellenihän se oli vauvasta asti vallinnut normaali tilanne.

Uskon, että yksi suuri syy on sisältä rakentuva erilaisuuden pelko. Yhteisössä jossa elimme vallitsi häpeän ilmapiiri erilaisuutta kohtaa esimerkiksi uskonnon tuomien käyttäytymismallien suhteen.
Sitä tietoa, että olimme uskovaisia, varjeltiin kuin suurinta salaisuutta. Pelättiin, että jos joku saa tietää uskonnollisesta vakaumuksestamme niin siitä alkaa automaattisesti kiusaaminen.

Suuri perhe oli luonnollisesti yksi viittaus uskonnolliseen vakaumukseen ja siksi häpeä tahri valitettavasti myös niin ihanan asian kuin sisarusmäärä.

Sanon sinulle tämän päivän suurperheen lapsi, nuori ja vanhempi. Ole rohkeasti ylpeä suuresta perheestäsi.
Suurin osa ihmettelystä on vilpittömän viatonta ja kiinnostunutta. Ei ilkeämielistä tai juoruja janoavaa.
Onhan se ihan päivän selvää, että asia ihmetyttää.
Kun yhden lapsen vanhempi juoksee kieli vyön alla päiväkodille, sieltä kiireessä töihin, töistä takaisin päiväkodille. Valmistaa ruoan, leikkii lapsen kanssa, tekee pyykkihuollon, tiskaa ja siivoaa. Kun päivästä väsynyt vanhempi siinä tilanteessa miettii kaiken tekemisen kertaa kolmetoista niin ei siinä voi muuta kuin ihmetellä. Moni ei ole elänyt suuressa perheessä tai edes tunne ketään kenellä on suuri perhe, eikä siksi huomaa miten suuren perheen arki saadaan rullaamaan.

Ihmettely ei ole negatiivista tai tarkoitettu loukkaavaksi. Laskeudu alas varpailtasi, hymyile ja vastaa seuraavalle kysyjälle iloisesti hänen kysymyksiinsä. Niihin mihin haluat vastata.
Ole vapaasti sellainen kuin olet, myöskin suuren perheen isänä, äitinä tai lapsena.

Uskon, että kun avaat ajatuksiasi ja raotat perheesi elämää hiukan. Näytät naapurille, työkaverilla tai tuttavalle miten ihania lapsia, puoliso, suuri puurokattila tai perheauto sinulla on, niin saat paljon enemmän ymmärrystä kuin pelkäämällä ja peittelemällä.

Tuntuuhan se varmasti kummalliselta ulkopuolisen silmin, että miksiköhän tuo on hankkinut kolmetoista lasta jos ei ole siitä asiasta ylpeä ja kätkee sitä tietoa salaisuutena.

Erilaisuus on rikkaus myöskin tässä asiassa!
Nykyisin olen ylpeä suuresta perheestäni. Jokainen sisarus on minulle äärimmäisen tärkeä ja ylpeänä kerron, että meitä sisaruksia on yhteensä kolmetoista.

Ei ihan joka heppu ole kasvanut megaperheessä.

Löydät minut instagramissa @hejcki