Selviytyjän identiteetti

Luin taannoin nyt jo edesmenneen näyttelijä/laulaja Hanna-Riikka Siitosen haastattelun, jossa häneltä kysyttiin mistä hän on saanut voiman raskaan sairauden kanssa elämiseen. Hän totesi, että ei hän aina ole varma pärjääkö hän edes oikeastaan vai onko hän vain tottunut selviytymään. Hän kertoi jo pienenä oppineensa olemaan reipas lapsi. Lapsi joka käveli yksin esikouluun, vaikka pelotti. Valmisti itselleen aamiaisen ja valmistautui päivään. Lapsi joka selvisi yksin kotona iltapäivällä odottaessaan vanhempia töistä kotiin. Tunnistan vahvasti itsestäni tuon reippaan lapsen ja selviytyjän identiteetin. En ole joutunut elämään raskaan sairauden kanssa tai odottamaan vanhempiani kotona yksin.
Opin selviämään yksin sisäisen maailmani kanssa.
Minä olen se, joka työntää tunteensa sivuun ja selviytyy. Joka ei läheskään aina osaa kohdata omia voimavarojaan, pärjää yksin, vaikka en oikeasti edes jaksaisi pärjätä. Olen omaksunut selviytyjän identiteetin. Selviytyjän identiteettiä voi luonnollisesti myös hyödyntää esimerkiksi paineen alla työskennellessä. Tunteet sivuun ja työn kimppuun.
Meni kuitenkin pitkään ennen kuin edes tunnistin olevani selviytyjä. Etten ymmärrä arvostaa omia rajojani ja pidä tärkeänä omaa jaksamistani. En yksinkertaisesti edes nähnyt muita vaihtoehtoja, kuin aina olla auttamassa kaikkia, kuunnella toisten huolia jakamatta oikeastaan mitään itsestäni. En osannut sanoa ei. En edes huomannut ajatella, että voisin sanoa ei. En nähnyt sille tarvetta, vaikka olisin ollut kuinka väsynyt.
Kun sitten aloin varovaisesti tajuamaan miten tätä elämän peliä pelataan, aloin hahmottamaan paremmin myös ne tilanteet, joissa autan läheisiäni täydestä sydämestäni ja milloin teen sen pelkästä velvollisuudentunteesta. Opettelin sanomaan ei. Se oli aluksi hirveää.
Päätin, että teen sen silti. Itseäni säästääkseni. Aluksi selittelin hirveästi päätöstäni.
Tunsin valtavaa syyllisyyttä, kun en mennyt auttamaan kaverin kaveria muutossa, vaikka minulla ei ollut muuta menoa. Olin monta kertaa vähällä lähettää viestin perään, että tulen sittenkin.
Opin pikkuhiljaa sen miten voimauttavaa oli saada itse valita tärkeät ihmiset ympärilleen ja antaa heille sen huomion jonka sisimmässäni tunsin tärkeäksi. Lopetin selittelemästä. Se oli helpottavaa.
Oli hämmentävää huomata, että ein sanominen ei romuttanut kenenkään elämää ja minä itse voin paremmin.
Aloin ulottaa ajattelua kaikkeen elämässäni. Valitsin itse kenen kanssa aikaani jaoin. Pystyin olemaan aidosti läsnä läheisteni elämässä ja sain vastavuoroisesti hyvää energiaa heiltä. Opin samalla arvostamaan itseäni ja jaksamistani. Jos sinun on vaikeaa sanoa ei, suosittelen silti kokeilemaan. Ja muista, että ei tarvitse selitellä. Pelkkä kauniisti muotoiltu ei riittää.