Äitienpäivä
Äitienpäivän lähestyessä haluan kirjoittaa suhteesta omaan äitiini.
En totuutta henkilöstä, joka sattuu olemaan minun äitini, vaan minun kokemuksiani ja muistoja äidistäni. Meitä lapsia on kolmetoista, joten on myös kolmetoista tarinaa äidistä. Tämä on minun kokemukseni.
Olen äitini yhdeksäs lapsi. En koskaan ole osannut kysyä millainen olin vauvana ja mitä hän muistaa siitä ajasta.
Ehkä pelkään, ettei hän muista, kun siihen aikaan vauvoja tuli lähes joka vuosi yksi lisää.
Uskon, että olin varmasti ainakin rakastettu ja minusta pidettiin hyvää huolta.
Äitini on aina ollut toimelias ja ahkera ihminen. Selviytyjä ja huolehtija.
Perheensä vanhimpana lapsena ja sen ajan lapsena hän on oppinut vastuunkantoon jo pienenä ja se näkyi meidän arjessamme aina.
Varhaislapsuuden muistoissa äiti leipoo huivi päässä koko lauantain. Rieskaa, ruislimppuja, hiivaleipää ja pullaa. Rauhanyhdistyksen myyjäisiin suklaakuorrutteisia kuivakakkuja ja jouluksi joululimppua sekä vaaleita ja tummia pipareita kaiken muun mukana.
Äiti ompeli meille lapsille vaatteita. Collegepaidoista toppahaalareihin ja juhlavaatteisiin. Monesti ihmettelen, että miten hän sen kaiken kerkesikin. Tottakai minua vanhemmat sisarukseni olivat täydellä teholla apuna, mutta äidin hartioilla oli suurin vastuu. Hän on loistava suunnittelija, organisoija ja juhlien järjestäjä.
Jälkeenpäin kuristaa kurkussa ajatella miten kiittämätön sitä oli kaikesta. Silloin sitä vain haaveili kaupan paahtoleivästä ja vihreästä tiivistemehusta.
Kerrankin äiti oli ommellut meille viidelle ”pikkupojalle” kokonaiset juhlapuvut. Pukuun kuului housut, paita, liivi ja kravatti, joka oli ommeltu kiinni paitaan. Itkimme jokainen vuorotellen, ettemme suostu pitämään kravattia. Äiti leikkasi kravatin irti paidasta. Minä olin viimeinen, jolla kravatti oli paidassa vielä autossa matkalla kummisetäni häihin. Muistan sen hetken, kun äiti antoi periksi kiukuttelulleni ja juuri ennen vihkimistilaisuutta leikkasi kravatin irti paidastani.
Jos itsellä on joskus halju olo, kun lapsi maistamatta sanoo yäk ruoalle, jota itse on värkännyt pieteetillä, voin vain kuvitella sen tunteen, jonka äitini kätki hymynsä taakse astuessaan kummisetäni vihkikirkkoon.
Mukavimmat muistot äidistä liittyy ihan tavalliseen arkeen, mutta myös perheen yhteisiin asuntovaunureissuihin.
Kun heräsi asuntovaunussa siihen, että äiti hääri pikku kaasulieden äärellä, keitti kahvia pannussa ja toisella liedellä kupli sekahedelmäsoppa.
Äiti on aina ollut turvallinen ja lämmin ihminen. Hän ei ehkä ole mestari keskustelemaan vaikeista asioista, mutta hän kuuntelee ja ymmärtää.
Muistan tilanteita, jossa esimerkiksi minun mielipiteeni on poikennut äidin uskonoppien kanssa, äiti on ollut hiljaa, mutta tilanteessa on ollut ymmärtävä ja rakastava tunnelma.
Kyläillessä hänen luonaan äitu osoittaa välittämistään tekemällä kasvisruokaa, jota ei ehkä muuten valmistaisi. Jääkaapista löytyy leipäjuustoa ja hän huilehtii, että kotimatkalle on eväät.
Hänen tapansa välittää ja osoittaa rakkauttaan on ensin opittava tunnistamaan niin huomaa olevansa kiedottuna rakkauteen ja helliin ajatuksiin.
Kiitos äiti kaikesta. Rakastan sinua!
Voit seurata minua instassa @hejcki