Auta näkymätöntä

Kirjoitin taannoin postauksen aiheesta Selviytyjän identiteetti. Pohdin muun muassa sitä miten selviäminen ja pärjääminen voi muodostua identiteetiksi, vaikka aina ei edes ole itsekään varma jaksaako tai pärjääkö oikeasti vai onko vain tottunut selviytymään pyytämättä apua.

Tämä postaukseni tuli mieleeni, kun luin Maaret Kallion tekstin, jossa hän kirjoittaa jaksamisesta ja avun pyytämisestä. Hän muotoilee ajatuksiaan muun muassa; entä jos kaikkein reippain onkin välillä kaikkein väsynein. Jos kaikkein vaivattomin lapsi voikin kaikkein huonoimmin tai mielettömän mukava ja auttavainen ystävä onkin sisällään ihan yksinäinen.

Tätä olen pohtinut ajoittain paljonkin. Sekä omasta että lähellä elävien ihmisten näkökulmasta.
Olin kerran tilanteessa jossa perhettä oli kohdannut valtava menetys ja  äärettömän suuri suru. Kaikki olivat luonnollisestikin lamaantuneita ja surun murtamia. Perheen alakouluikäinen lapsi oli sen sijaan reipas, lohdutti käsittämättömällä läsnäolollaan, auttoi muita ja huolehti jopa käytännön asioista.
Hänen reippauttaan ihailtiin liikuttuneena. Muiden jaksamisesta oltiin huolissaan, mutta tämän lapsen kohdalla todettiin, että hän niin uskomattoman upeasti huolehtii muista.

Mieleeni jäi tämä lapsi ja tunnistin hänessä jotain itsestäni. Tunnistin selviytyjän identiteetin, pärjäävän- ja näkymättömän lapsen. En väitä, että olisin aina ollut vaivaton tai näkymätön, kaikkea muuta, mutta tunnistan niitä sävyjä. Tunnistan niitä sävyjä myös läheisissäni, ystävissäni.

Kun tarpeeksi pienentää itseään ja tarpeitaan, muuttuu lopulta näkymättömäksi jopa itselleen. Näkymättömänä ei välttämättä tunnista omia tunteitaan ja tarpeitaan vaan yrittää tehdä kaiken oikein ja kunnolla. Ei tiedä mitä haluaa eikä osaa tehdä valintoja.

Varmasti meistä moni on oppinut pärjäämään ja tunnistaa itsessään tai läheisissään sen tyypin joka on aina valmiina auttamaan, mutta itselle avun pyytäminen on vaikeaa, vaikka olisi ihan loppu.
Pärjääminen tuntuu lähes yhdeltä suomalaisuuden perusominaisuudelta. Jopa arvostettavalta.

Varmasti tuttua monelle. Syystä tai toisesta on elämässä voinut kortit jakautua niin, että identiteettiin on muodostunut näkymättömän lapsen leima ja reippaan lapsen identiteetti.

Ehkä tilaa omien tarpeiden ilmaisemiselle ei ole ollut tai avunsaannin kokemukset eivät ole olleet pyyteettömiä. Syitä on varmasti monia.

Haastavinta on varmasti se, että läheiset eivät välttämättä tunnista ollenkaan reippaan lapsen/aikuisen väsymystä, yksinäisyyttä tai huonovointisuutta. Hymyilevä ja energisen oloinen ystävä tai työkaveri ole se jolta ensimmäisenä tulee kysyttyä miten voit ja jaksat.
Avun tarjoajia varmasti olisi, mutta pyytäjän voimavarat ja keinot eivät riitä pyynnön toteuttamiseen.  Kynnys avun pyytämiseen voi olla liian suuri ja aiheuttaa vain epäonnistumisen tunnetta ja pakottaa pärjäämään yksin.
Parasta läheisten vuorovaikutuksessa on vastavuoroisuus. Silloin on helpompi tarjoutua avuksi pyytämättäkin.

Jokainen meistä tarvitsee apua ja kannattelijaa. Myös se joka näyttää siltä kuin elämä vain hymyilisi. Ehkä hän juuri eniten.

Seuraa minua instagramissa @hejcki