Isän kuolema

Kuun vaihteessa tulee kuluneeksi 17 vuotta siitä, kun isäni kuoli. Miten siitä voi olla niin kauan aikaa. Muistan ja tunnen sen surun ja kaipauksen ajoittain erittäin voimakkaana puristuksena rinnassa yhä edelleenkin.
Elin tuohon aikaan elämässäni muutenkin monen asian kanssa murrosvaihetta. Olin muutamaa päivää aiemmin täyttänyt 23 vuotta, eronnut noin vuotta aiemmin vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä ja opettelin löytämään elämääni uusia arvoja. Yritin hahmottaa kuka minä oikeasti olen ja mitä elämältäni haluan.

Isä sairasti leukemiaa, jonka hoidot oli vastikään lopetettu onnistuneesti. Syöpäsolut oli saatu tuhottua hänen kehostaan ja vihdoin oli aika antaa keholle aikaa palautua.
Olin vähän aiemmin tehnyt opintoihini liittyvän kuukauden mittaisen työharjoittelun lapsuudenkaupungissani, vaikka opiskelupaikkani oli pääkaupunkiseudulla. Vietin sen kuukauden aikana monta lämmintä hetkeä heikossa kunnossa olevan isäni kanssa.

Paraneminen ja palautuminen oli hidasta. Vastutuskyky oli nollassa ja keuhkoihin tuli infektioita tämän tästä, vaikka meillä ei voinut käydä vieraita, eikä isäni voinut kyläillä missään tai käydä rakastamissaan seuroissa. Monet illat makasin olohuoneen penkkisängyllä, isä istui keinutuolissa ja kuunteli lankapuhelimen kautta seurapuheita.
Infektioiden vuoksi isä kävi useita kertoja sairaalassa antibioottitipassa ja välillä kotisairaala tiputti niitä kotona.
Sairaalajaksoihin tottui. Usein isä meni tiputukseen torstaina ja palasi kotiin viikonloppuna.
Taas kerran oli tullut tarve mennä tiputukseen sairaalaan torstaina ja tarkoitus oli palata kotiin lauantaina, mutta ihan yllättäen isän vointi huononikin.

Olin ystävieni kanssa viettämässä iltaa, kun sain äidiltäni puhelun, että isän vointi on huonontunut. Mitään varsinaista hätää ei kuitenkaan pitänyt olla. Isä varmasti toipuisi, mutta äiti halusi, että me lapset tiedämme missä mennään.

Seuraavana aamuna olin töissä ja isoveljeni soitti minulle. Isän vointi ei ollutkaan lähtenyt kohenemaan vaan tilanne näytti haastavalta. Lääkäri oli sanonut, että olisi hyvä tulla isän luokse.

En voinut käsittää mitä oli meneillään. Soittelimme pääkaupunkiseudulla asuvien sisarusteni kanssa, että lähdemmekö Kokkolaan autolla vai mitä tehdään.
En muista kenen kanssa puhuin puhelimessa, kun sain tiedon, että olisi pidettävä kiirettä. Isän vointi oli romahtanut ja hän ei välttämättä eläisi enää pitkään. Kaikki tuntui sumentuvan hätääntyneeseen epätoivoon.
Päätimme lähteä seuraavalla lennolla Kokkolaan. Sovimme tapaavamme lentokentällä, jonne pikkuveljeni ehti ensimmäisenä lippuja ostamaan. Työkaverini lähti kiidättämään minua kentälle autollaan.
Kesken matkan sain puhelun siskoltani. Hän kertoi, että isä on kuollut. Romahdin täysin. Epätoivo purkautui huutona lysähtäessäni polviani vasten auton etupenkillä.

Tapasimme lentokentällä veljeni kanssa. Ymmärtäväinen virkailija suostui vielä perumaan lennot, vaikka lähtöön oli enää vain lyhyt aika. Lähtisimme matkaan autolla.
Kiire oli loppunut.

Matkasta Pohjanmaalle en muista mitään ja seuraavat päivät on pelkkää sumua ja pieniä välähdyksiä epätoivoisesta ahdistuksesta. Kyyneleitä ja ihmeellistä apaattisuutta.
Jäin viikoksi Kokkolaan. En tiennyt mitä tehdä, en osannut palata takaisin pääkaupunkiseudulle yksiööni. Tuntui, että elämä ei voi jatkua.

Tuntui kummalliselta, kun kaupan kassa toivotti hymyillen hyvää päivänjatkoa. Ei päiväni ollut missään määrin hyvä. Miten kukaan voi hymyillä, kun minä tukehdun ahdistukseen ja suruun.

Hautajaiset menivät ja oli palattava takaisin arkeen. Arkeen joka tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä. En osannut kiinnostua opiskeluista, en töistä enkä mistään muustakaan.
Aika nopeasti päätin, että haluan tauon kaikesta. Maiseman vaihdoksen ja uutta ajateltavaa.
Olin pitkään haaveillut muuttavani Tukholmaan, oppivani kieltä ja kulttuuria. Päätin, että nyt olisi se hetki. Kaikki oli joka tapauksessa elämässäni sekaisin. Aloittaisin alusta kaiken.
Jätin koulun tauolle ja lähdin Tukholmaan töihin. Aluksi kesäksi ja ehkä loppu elämäksi.
Jälkeenpäin ihmettelen miten ihmeessä uskalsin jättää kaiken taakseni ja lähteä. Vailla asuntoa ja sosiaalista verkostoa. Olin kai tarpeeksi rikki pelätäkseni.

Arki muodostui myös uuteen kotikaupunkiini. Kaikki oli sopivasti tuttua, mutta silti uutta ja erilaista. Isää ei mikään toisi takaisin, häntä ei ikinä korvaisi kukaan tai mikään. Minun olisi kasattava palasistani uudenlainen minä.
Entistä ei enää saisi ehjäksi. Identiteettiini muodostui uusi säie. Askeleen itsenäisempi.

Tutustuin uusiin ihmisiin, opin kieltä ja pakenin työpaikkani siivouskomeroon itkemään, kun jokin tilanne laukaisi ikävän ja surun. Mietin, että miten tähän voisi ikinä tottua.

Tuntui ristiriitaiselta, että pitäisi päästä eteenpäin elämässään, unohdettava jatkaakseen, mutta samalla tuntui, ettei halunautin unohtaa mitään. Ei halunnut päästää irti tai menettää pienintäkään muistoa.
Mahdoton yhtälö.
Suru ei häviä, se muuttuu ajan kanssa kaipaukseksi ja muistotkin haalistuu, vaikka kuinka koittaisin pinnistellä sitä vastaan.

Vaikka kuinka halusin muistaa kaiken, en vain voinut. Elämässä tapahtuu niin paljon asioita, että lopulta jäljelle jää satunnaisia muistoja sieltä täältä.
Joskus kun ajattelen isää, mietin mitä hän sanoisi minulle jossain tietyssä tilanteessa. Olisiko hän ylpeä minusta. Rutistaisiko hän minut ja lapseni syliinsä, kun tapaisimme.

Kyyneleet valuvat poskilleni nytkin, kun kirjoitan tätä. Olisin niin monta kertaa elämäni aikana halunnut isän olevan paikalla. Halata häntä ja kertoa miten tärkeä hän minulle oli.

Elämä meni miten meni. Tarkat muistikuvat isästä ovat saavat harsomaisen sumun pinnalleen ja jäljelle on jäänyt kaipauksen tunne. Minulla oli hyvä isä.

Seuraa minua instagramissa @hejcki