Itsemurha
Kun aloin kahdeksasluokkalaisena kärsiä sosiaalisiin tilanteisiin liittyvistä paniikkioireista menetin aika nopeasti elämänhalun. Tuntui pelottavalta saada paniikkikohtauksia ymmärtämättä mistä on kyse. Ahdististuneisuus, jännitys ja pelko lamautti silloin todella sosiaalisen ja energisen lapsi-minän, eikä silloiset resurssieni riittäneet hahmottamaan kokonaisuutta saati että olisin löytänyt tien ulospääsyyn.
Kun oireet vain jatkuivat loputtomalta tuntuvan ajan enkä uskaltanut hakea apua tai kertoa asiasta kenellekään, aloin toivoa kuolemaa.
En harkinnut itsemurhaa, koska minulle oli opetettu, että se olisi syntiä ja jos tekisi syntiä ei pääsisi taivaaseen. Sen sijaan päätin iltani siihen, että rukoilin kuolevani.
En voi sanoa tietäväni mitä itsemurhaa yrittävän mielessä liikkuu, mutta muistan sen epätoivon, kun ongelmiin ei löytynyt mitään ratkaisua.
En kuollut ja onneksi myöhemmin sain apua oireiluuni ja pitkän prosessin, lukuisien keskustelujen niin psykologin kuin ystävienkin kanssa, olen nykyisin tasapainossa sen elämän osa-alueen kanssa.
Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Valitettavasti osa päätyy yrittämään itsemurhaa ja surullisen moni siinä onnistuu.
Törmäsin tänään erään sometuttuni päivitykseen jossa hän postasi kuvan itsestään ja kertoi juuri kotiutuneensa psykiatrisesta hoidosta yritettyään itsemurhaa.
Luin postauksen kahteen kertaan ja mietin, kuten varmasti moni tällaisissa tilanteissa pohtii, että miten en tajunnut mitään merkkejä.
Toki somen kautta meistä moni haluaa jakaa vain tiettyjä osia elämästään, enkä edes kuvittele tuntevani läpikotaisesti tätä jo pidemmän aikaa somessa seuraamaani henkilöä.
Samaan aikaan tajusin ajattelevani, että en ihmettele hänen päätyneen yrittämään itsemurhaa, sen perusteella mitä olen saanut tietää hänen elämästään.
Se ajatus tuntui karulta ja samalla hyvin inhimilliseltä.
Ymmärrän ja minusta on inhimillistä, että elämänhalu ja voimavarat loppuvat esimerkiksi pitkään jatkuneen parantumattoman sairauden uuvuttamana. En siksi ihmettele, että tilanne alkaa tuntua toivottomalta ja lopen uupunut ihminen päätyy niin surulliseen ratkaisuun, että päättää tappaa itsensä.
Käytän tarkoituksella suoria ilmauksia kuten itsemurha ja tappaa itsensä.
Minusta näistäkin asioista on hyvä puhua ihan oikeilla termeillä maalaamatta asiaa jonkinlaisen mystisen harson alla päivien päättämisestä, ikiuneen nukahtamiseen ja ajasta ikuisuuteen siirtymiseen.
Mietin myös samalla niinkin arkista ja tässä yhteydessä ehkä kylmältäkin tuntuvaa asiaa, että miten tämä kaikki olisi päättynyt someseuraajan näkökulmasta jos hän olisikin kuollut. Ehkä olisin vain ihmetellyt, että miksi enää ei kuulu mitään. Ehkä laitanut viestin ja kysynyt onko kaikki ok ja kun mitään vastausta ei olisi koskaan tullut olisin ehkä lopulta lopettanut seuraamasta hänen someaan ihmeissäni totaalisesta katoamisesta.
Ehkä vuosien jälkeen ruokaostoksilla mieleeni olisi tullut jokin somessa käymämme keskustelu ja olisin muistanut hänet, hymyillyt sille miten nauroin kippurassa väärin kuultuja laulunsanoja pohtiessamme. Ehkä miettinyt, että mitä hänelle kuuluu nykyisin ja jatkanut ostoksiani.
Ehkä joku olisi sulkenut hänen tilinsä ja laittanut jonkinlaisen viimeisen postauksen josta olisin voinut päätellä jotain.
Taidankin pyytää jotain läheistäni tekemään puolestani niin, jos sattuisin itse yhtäkkiä kuolemaan.
Olen vilpittömästi iloinen siitä, että tämä sometuttuni on vielä täällä meidän keskuudessamme ja toivon myös samalla sydämeni pohjasta, että hän saisi elämässään kokea parempia päiviä ja kaikkea rakkautta ja onnea, mitä elämä parhaimmillaan tarjoaa.
Muistetaan kysyä läheisiltämme, mitä sinulle kuuluu. Ja vielä tärkeämpää, muistetaan kuunnella mitä hän vastaa.