Matkalla helvettiin

IMG_5902.JPG

Kuten ensimmäisessä postauksessani sanoin, itsensä esittelyn voisi hyvin tehdä luettelemalla faktat itsestään iästä kengännumeroon, mutta päätin tehdä esittelyn avaamalla muutamia kasvutarinani kipukohtia. Tämä teksti on esittelyn viimeinen osuus.

Kasvoin suuren sisarusparven ympäröimänä vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Molempien vanhempieni suvut ovat kuuluneet herätysliikkeeseen jo iät ja ajat. Minäkin sain luonnollisesti vanhoillislestadiolaisen kasvatuksen ja opin turvaamaan kaiken elämässäni yhteisön tarjoamaan jumalakuvaan. Jumalaan, joka rakastaa nöyrää ja kuuliaista ja rankaisee tottelematonta.
Lapsuuteni oli turvallinen ja sosiaalisesti rikas. Ympärillä oli paljon samoin ajattelevia ihmisiä, koko lestadiolaisyhteisö. 
Kaikkea ohjaamaan oli luotu lempeä, mutta tiukka käytöskulttuuri. Yhteisö ohjasi perheitä, perheet lapsia ja lapset toisiaan. Kaikkien yhteisössä elävien elämän suuria päätöksiä ohjasi yhteiseksi hyväksi katsottujen neuvojen kirjo.
Kaikessa sai luottaa korkeimman johdatukseen. 

Muistan ihan pikkulapsuudesta, miten turvalliselta se ajatus tuntui, että sai kantaa sydämessään ainoaa oikeaa uskoa, jonka tiesi olevan varma reitti paratiisiin taivaassa.
Ei tarvinnut elää kylmässä maailmassa, jossa syntielämä aiheutti ihmisille huolta ja harmia. Niin minulle oli kerrottu. 

Opin ajattelemaan ”me uskovaiset ja nuo uskottomat”. 
Vanhoillislestadiolaisuudessa, kuten monessa muussakin uskonnollisessa liikkeessä ajatellaan, että se oma usko on ainoa oikea.
Tästä johtuen muista kuin liikkeeseen kuuluvista puhutaan sanalla uskoton.
Vaikka olisit luterilaisen kirkon pappi ja harras kuin mikä, mutta et kuulu vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen ja usko sen oppien mukasesti, olet uskoton.

Oli ihanaa olla uskovainen uskovaisten joukossa, matkalla ikuiseen iloon taivaaseen. 
Jo alakouluikäisenä minua kuitenkin mietitytti, onko uskon kannalta oikeasti merkitystä, onko tukka värjätty, korvissa korvakorut tai kotona televisio. 
Onko sellainen valinta sama kuin menolippu helvettiin. Mitä tarkoitti elävä usko. 

Miksi en voisi kokea sitä missään muualla, kuin kuulumalla vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön, uskoa ja elää sen oppien mukaisesti.
Kun koulusta lähdettiin teatteriin tai konserttiin, minä vein opettajalle vanhemman allekirjoituksella vahvistetun pienen lapun, jossa luki Heikki ei osallistu konserttiin uskonnollisen vakaumuksen vuoksi. Inhosin niitä lappuja. 
Oli ikävää jäädä paitsi muiden ilosta ja jännittävän tuntuisista pikku retkistä. 
Viisitoista vuotiaana mietin ensimmäisen kerran vakavissani, etten halua elää niin kuin lestadiolaisyhteisö opettaa.
Tuntui, kuin minun olisi pitänyt ahtautua muottiin johon en mahdu. 

Minua ahdisti, että en voi tehdä valintojani kuten itse haluan, vaan kaikkea ohjaa yhteisön määrittelemät ohjeet joiden perustana on fundamentalistinen raamatun tulkinta.
Parikymppisenä lopulta erosin herätysliikkeestä. Kielsin uskoni, kuten lestadiolaisyhteisössä sanotaan.
Se oli isku palleaan vanhemmilleni ja läheisilleni. He olivat kauhuissaan ja sanoivat minun palavan helvetin tulessa.
Olin yksin asiani kanssa. 
Muutamaa opiskelukaveria ja työpaikalta saatua tuttua lukuun ottamatta kaikki sosiaaliset kontaktini olivat lestadiolaisyhteisöstä. 

Vaikka tiesin, etten pysty elämään uskonnon luoman ahdistuksen kanssa, minua pelotti syvälle juurrutettu ajatus siitä, että ilman vanhoillislestadiolaistauskoa joutuisin helvettiin.
Noin vuoden kuluttua päätöksestäni jättää herätysliike, isäni vointi huononi yllättäen ja hän taisteli kuolinvuoteellaan.
Sekä läheiset-, että ei niin läheiset sukulaiseni soittelivat minulle. Puhelujen ainoana tarkoituksena oli käännyttää minut. Olin ahdistunut ja peloissani. Tartuin epätoivoiseen oljenkorteen ja käännyin. Tajusin tehneeni virheen.

En ikinä enää löytänyt uskoa omakseni, eikä se tuonut minulle turvaa.
Jouduin eroamaan uudestaan.
Oli raskasta romuttaa koko lapsuudesta opittu ajattelumalli ja uskaltaa luottaa siihen, että elämä kantaa kaikesta huolimatta.
Kun kaipasin tukea elämänvalinnoissani, sain ohjeeksi kääntyä takaisin uskovaisten yhteisöön.
Lopetin puhumasta asioistani.

En enää jaksanut käydä keskusteluja, joissa vallintojani ei kunnioitettu tai arvojani ja ajatuksiani väheksyttiin.
Nielin monet itkut ja kätkin loukkaantumisen. Oli helpompaa olla hiljaa ja antaa pölyn laskeutua.

Ajan kuluessa minä rauhoituin ja läheiseni oppivat näkemään elämässäni ja valinnoissani arvoa. Löytyi uusia yhteisiä ilonaiheita.
Jälkeenpäin ymmärrän läheisteni alkushokin reaktiot ja olen antanut anteeksi tahdittomat sanat. 
Ymmärrän epätoivon ja kauhun, jota ratkaisuni heissä aiheutti. Tiedän, että kenenkään tarkoitus ei ollut suoranaisesti loukata minua, vaan saada
minut käsittämään miten karmaisevan virheen olen heidän mielestään tehnyt.

Tulevaisuutta ajatellen voin antaa vinkin. Tunnekuohuissa pärskityillä tökeröillä sanoilla voit aiheuttaa lopullisen luottamuksen menetyksen ja
loukata pahasti. On parempi olla vaikka hiljaa, kuin sanoa jotain loukkaavaa, kuten joudut helvettiin. Sen kaiken liikkeen jättävä on jo mielessään
läpikäynyt. Keskity sen sijaan vaalimaan kaikkea jäljellä olevaa. Kuten rakkautta omaan lapseesi tai sisarukseesi, ystävääsi, lähimmäiseesi.

Tiedän, että monelle vanhoillislestadiolaisessaherätysliikkeessä elävälle usko tuo valtavasti iloa, rauhaa ja turvaa. Se on monelle koko elämä.
Sosiaalinen turvaverkko on iso rikkaus ja yhteisön lämmin huolenpito on ihailtavaa.
Se kaikki ei kuitenkaan tuonut minulle iloa ja turvaa, vaan tunsin olevani kahlittu.
Vasta erottuani liikkeestä pystyin levittämään siipeni ja kasvamaan ihmisenä siksi itsevarmaksi ja rohkeaksi itseksi, joka tänään olen.

Olen ylpeä itsestäni, että uskalsin lähteä!
Olipa vapaus tiiviistä uskonnollisesta liikkeestä ammennettua tai itsenäisistä valinnoista kumpuavaa se on yhtä arvokasta. 
On ihanaa olla vapaa!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *