Pitkäaikainen haave on vihdoin toteutunut. Olen tuore siirtolapuutarhamökin omistaja.

Kun olin lapsi, perheelläni oli siirtolapuutarhamökki muutaman kilometrin päässä kotoamme Keski-Pohjanmaalla. Mökki myytiin, kun olin vasta tokaluokalla, mutta mökkialueen rauhallinen ja sympaattinen tunnelma on jäänyt vahvasti mieleeni.
Mukavia muistoja on kertynyt myös samalla alueella sijainneesta tätini ja mummuni mökistä.
Ehkä viitisen vuotta sitten aloin ensimmäisen kerran puhumaan mökkihaaveesta. Ihan kotimme vieressä on nimittäin siirtolapuutarhamökkialua jossa olen useamman kerran käynyt fiilistelemässä tunnelmaa ja haaveilemassa omasta mökistä.
Mökkiunelmani on aina liittynyt nimenomaan siirtolapuutarhaan. En kaipaa suurta huvilaa ja isoa tonttia, vaan rakastan puutarhamökkien- ja pikku puutarhojen tunnelmaa.

Mökkihaaveet olen kuitenkin joutunut monta kertaa hautaamaan taloudellisista syistä. Helsingissä puutarhamökit maksavat jopa yli satatuhatta euroa ja se on tuntunut järjettömältä hinnalta mökistä joka ei käytännössä kuitenkaan todellisuudessa ole kovin arvokas jos tarkastelee vain materiaalikustannuksia ja rakennuksen kokoa. Lisäksi tontit vuokrataan joten siitäkään ei varsinaisesti saa rahalleen vastinetta.
Siirtolapuutarhamökissa maksetaankin elämyksestä enemmän kuin itse materiasta. Elämys on myös suuri satsaus omaan hyvinvointiin. Puutarhamökki on portti kapunkiviljelyyn, mökkiyhteisöön ja arjesta irtiottoon.
Maksan mielelläni hyvinvoinnin ja elämänlaadun parantamisesta.

Ostamamme mökki on sen kuntoinen, että sitä ei tarvitse kuntonsa puolesta juurikaan remontoida. Pientä fiksausta on kuitenkin kiva tehdä ja tällaisena käsillä tekemisestä nauttivana ihmisenä en malta odottaa että pääsen tarttumaan toimeen.

Mökki myytiin kalusteineen ja puutarhatarvikkeineen joten tämän ensimmäisen viikon olemme käyttäneet aktiivisesti mökissä ja varastoissa olevien tavaroiden läpi käymiseen.
Ensimmäinen kuorma lähti jo kierrätyskeskukseen ja jatkoa on luvassa.
Mökki saa myös sisäpintoihin maalia vielä nyt syksyn aikana, mutta puutarha saa odottaa ensi kevääseen.

Kaikki tähän asti tehty puuhastelu mökillä on ollut juuri sitä mitä olin odottanutkin. Mukavaa yhdessä puuhastelua ja pelkkää positiivista mieltä aiheuttavaa hykerrystä. Nautin tästä kaikesta aivan valtavasti.
Uskon, että joskus voi tulla myös niitä päiviä, kun puutarhahommat tai mökkielämä ei maistu, mutta nyt nautin tästä huumasta täysillä ja hehkutan jokaista pikku risahdusta mikä saa minut hymyilemään.

Arvaa vain miten minä kesän rakastaja odotan jo malttamattomana ensi kesää. Luvassa on ainakin talkoita,sisustamista, tuparit, puutarhajuhlia ja elämää mökkiyhteisössä.
Kaikesta siitä aion jatkossa kirjoittaa.
Tämä blogi tulee kuitenkin pitämään pohdiskelevan asenteensa ja hyvinvointiin painottuvan ilmeensä, mutta uutena aluevaltauksena ja inspiroijana toimii jatkossa myös puutarhamökkielämä.
Pysy mukana!

Löydät minut instassa @hejcki

Viimeistään alle kolmikymppisenä olisi hyvä mennä naimisiin ja perustaa perhe.
Lippistä käyttävä mies pakoilee todellista ikäänsä ja yrittää epätoivoisesti olla nuorekas. Vanhalle naiselle ei sovi pitkät hiukset eikä varsinkaan korkealle sidottu ponnari.
Yli viisikymppinen skeittari on naurettava. Avioeroon päätyvä keski-ikäinen kärsii ikäkriisistä.
Vanhusten kuuluu istuskella puistossa ja käydä eläkeläisten kerhoissa. Ei lasketella tai ottaa tatuointia.

Nuorempana sitä otti ikään sidonnaiset stereotypiat totuutena suuremmin kritisoimatta.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin huomaan ajattelevani, että ikä todella on vain numero.
Miksi ihmeessä ikä määrittelisi mitä kenenkin on sopivaa tehdä säilyttääkseen kasvonsa tai yhtään mitään.

Jos nyt olen kiinnostunut maastopyöräilystä ja lumilautailusta niin miksi lopettaisin lajien harrastamisen vain saavutettuani jonkun iän.
Vaikka harrastaisin lumilautailua vielä kahdeksankymmpisenä niin kuin joskus teininä uhosin, en haluaisi silti kreisivanhus tai ikinuori titteliä.

Vierastan myös suitsutusta siitä miten rohkea tai kova jätkä sellainen on, joka vielä tuossa iässä harrastaa lajia jota on ikänsä rakastanut.
Sen lisäksi, että minä vierastan sitä, se samalla vahvistaa sitä stereotypiaa mikä on kenellekin sopivaa.

Ehkä -50 luvulla kulttuuri painottui pitkälti kaavaan jota opinnot, työelämä ja perhekeskeisyys edusti. Minusta se juna kyllä meni jo ja nyt 2019 voidaan ihan vain keskittyä niihin asioihin mikä ketäkin sattuu kiinnostamaan. Välittämättä siitä onko se naurettavaa tai noloa.

Jos liikaa tuijottaa iän määrittelemää numeroa on helposti jarru omille unelmille ja haaveilleen. Toisaalta nuorena saattaa kokea paineita löytää puoliso, päästä hyviin töihin tai olla riittävän vakavasti otettava asunnon ostaja. Aina on jonkun mielestä liian nuori tai liian vanha tekemään jotain mitä mielessään haluaisi.

Jos jää odottamaan oikeaa ikää valuu elämä helposti ohi. Elämä rullaa ja on tässä ja nyt, muista elää.
Kunpa osaisin ja  uskaltaisin aina elämässäni tehdä niitä asioita mitkä tuntuvat minusta merkityksellisiltä ja kiinnostavilta. Välittämättä siitä onko tekeminen stereotypisoitu nuorten tai vanhusten tekemiseksi ja mihin ikähaarukkaan satun itse asettumaan.

Teetkö valintoja sen mukaan mikä on iällesi ok, sopivaa tai ei ainakaan naurettavaa?
Onko mielestäsi naurettavaa jos 70-vuotias skeittaa, pukeutuu goottivaatteisiin tai menee naimisiin viidettä kertaa?