Minä en ole se, mitä minulle on tapahtunut. Minä olen se, joksi valitsen tulevani.
Törmäsin tuohon lauseeseen sattumalta somessa jo kauan aikaa sitten. Lause on kuin seinätarran teksti ja uppoaa helposti korulausehöttöön, mutta jostain syystä tekstinpätkä jäi mieleeni.

Olen vuosien saatossa saanut työssäni tavata paljon erilaisia ihmisiä ja saanut kuulla monenlaisia elämäntarinoita.
Ihmisten taustat ja tarinat kiehtovat minua valtavasti.Työni lisäksi kuuntelen aika paljon podcasteja, katson youtube videoita ja seuraan somessa kiinnostavia kanavia joissa keskustellaan monipuolisista aiheista usein hyvinvointiin ja elämän kokonaisvaltaiseen tasapainoon liittyen.
Rakastan monipuolisia keskusteluita. Opin, innostun ja ammennan energiaa elämääni sparraavasta pohdiskelusta ystävieni kanssa.
On kiinnostavaa kuulla miten erilaisista taustoista ja monivaiheisista poluista riippumatta olemme päätyneet saman pöydän ääreen keskustelemaan ja löydämme samaistumispintaa johon tarttua.
Aika usein törmää siihen, että esimerkiksi työpaikalla, parisuhteessa tai harrastusporukassa on moni asia huonosti.
On kiinnostavia työtehtäviä, hyviä keskusteluita puolison kanssa, kivat pelit joukkueen kanssa, mutta on myös haastavat asiakkaat, kotitöistä naputtava puoliso ja töykeä joukkuekaveri.
Me emme aina voi valita, mitä meille tapahtuu. Voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, miten jatkamme elämää tapahtuneen jälkeen. Jäämmekö jumiin tapahtuneeseen vai menemmekö eteenpäin. Siedämmekö huonoa kohtelua tai ahdistavaa ilmapiiriä, vai teemmekö asialle jotain.

Oma ohjeeni on usein se, että vaikuta niihin asioihin joihin sinulla on mahdollisuus vaikuttaa ja pyri sopeutumaan niihin asioihin joihin et voi vaikuttaa. Jos näiden suhde ei ole tasapainossa, vaan niitä siedettäväksi jääviä asioita joihin ei voi vaikuttaa on enemmän, on tehtävä valinta lähteä vai jäädä.
Aivan oma lukunsa on epäterveet ihmissuhteet ja kaikenlainen väkivalta joissa ainoa ohjeeni on, lähde eri suuntaan ja hae apua elämän uudelleen rakentamiseen.
Puhun nyt siis tilanteista, kun kyseessä on mielipidetason haasteet tai vaikka työjärjestelyt.
Ne asiat joihin ei voi vaikuttaa, voi aiheuttaa myös ikäviä tunteita ja jos pättää jäädä niiden tunteiden kanssa elämään oppiminen voi olla joskus haastavaakin.
Kyse ei tietenkään ole siitä että pitäisi oppia kontrolloimaan itseään niin ettei tuntisi ikäviä tunteita. Voittaja ei ole se joka ei tunne ikäviä tunteita, vaan se joka tuntee ne tunteet ja menee silti eteenpäin.
Merkityksellistä on se mihin keskittyy sen ikävän tapahtuman ja tunteen jälkeen. Kuinka paljon antaa sen vaikuttaa ja viedä itseltä keskittymistä ja energiaa.
En voi vaikuttaa sataako ulkona tai tuleeko bussi ajoissa, mutta siihen voin vaikuttaa miten päivääni asennoidun.

Kun sen ymmärtää, muuttuu kliseinen lause minä en ole se, mitä minulle on tapahtunut. Minä olen se, joksi valitsen tulevani ihan oikeasti merkitykselliseksi ja sen vaikutukset huomaa ihan päivittäisessä elämässä.

Seuraa minua Instassa @hejcki

Minulta on useaan otteeseen kysytty, että puhut niin kauniisti muistoistasi vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, niin miksi oikeastaan aikoinaan lähdit pois herätysliikkeestä.

Suurin syy miksi pystyn puhumaan aikoinaan kipeästä aiheesta neutraalisti ja muistelemaan kauniita muistoja on ajan kuluminen. Herätysliikkeestä eroamisestani on jo niin niin kauan, että haavat on parantuneet.

Olen aiemmin kirjoittanut aiheesta joten tässäpä tarinani tulee.

Kasvoin suuren sisarusparven ympäröimänä vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Molempien vanhempieni suvut ovat kuuluneet herätysliikkeeseen jo iät ja ajat. Minäkin sain luonnollisesti vanhoillislestadiolaisen kasvatuksen ja opin turvaamaan kaiken elämässäni yhteisön tarjoamaan jumalakuvaan. Jumalaan, joka rakastaa nöyrää ja kuuliaista ja rankaisee tottelematonta.

Lapsuuteni oli turvallinen ja sosiaalisesti rikas. Ympärillä oli paljon samoin ajattelevia ihmisiä, koko lestadiolaisyhteisö.
Kaikkea ohjaamaan oli luotu lempeä, mutta tiukka käytöskulttuuri. Yhteisö ohjasi perheitä, perheet lapsia ja lapset toisiaan. Kaikkien yhteisössä elävien elämän suuria päätöksiä ohjasi yhteiseksi hyväksi katsottujen neuvojen kirjo.
Kaikessa sai luottaa korkeimman johdatukseen.
Muistan ihan pikkulapsuudesta, miten turvalliselta se ajatus tuntui, että sai kantaa sydämessään ainoaa oikeaa uskoa, jonka tiesi olevan varma reitti paratiisiin taivaassa.
Ei tarvinnut elää kylmässä maailmassa, jossa syntielämä aiheutti ihmisille huolta ja harmia. Niin minulle oli kerrottu.
Opin ajattelemaan ”me uskovaiset ja nuo uskottomat”.
Vanhoillislestadiolaisuudessa, kuten monessa muussakin uskonnollisessa liikkeessä ajatellaan, että se oma usko on ainoa oikea.
Tästä johtuen muista kuin liikkeeseen kuuluvista puhutaan sanalla uskoton.
Vaikka olisit luterilaisen kirkon pappi ja harras kuin mikä, mutta et kuulu vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen ja usko sen oppien mukasesti, olet uskoton.
Oli ihanaa olla uskovainen uskovaisten joukossa, matkalla ikuiseen iloon taivaaseen.
Jo alakouluikäisenä minua kuitenkin mietitytti, onko uskon kannalta oikeasti merkitystä, onko tukka värjätty, korvissa korvakorut tai kotona televisio.
Onko sellainen valinta sama kuin menolippu helvettiin. Mitä tarkoitti elävä usko.
Miksi en voisi kokea sitä missään muualla, kuin kuulumalla vanhoillislestadiolaiseen yhteisöön, uskoa ja elää sen oppien mukaisesti.
Kun koulusta lähdettiin teatteriin tai konserttiin, minä vein opettajalle vanhemman allekirjoituksella vahvistetun pienen lapun, jossa luki Heikki ei osallistu konserttiin uskonnollisen vakaumuksen vuoksi. Inhosin niitä lappuja.
Oli ikävää jäädä paitsi muiden ilosta ja jännittävän tuntuisista pikku retkistä.
Viisitoista vuotiaana mietin ensimmäisen kerran vakavissani, etten halua elää niin kuin lestadiolaisyhteisö opettaa.
Tuntui, kuin minun olisi pitänyt ahtautua muottiin johon en mahdu.
Minua ahdisti, että en voi tehdä valintojani kuten itse haluan, vaan kaikkea ohjaa yhteisön määrittelemät ohjeet joiden perustana on fundamentalistinen raamatun tulkinta.
Parikymppisenä lopulta erosin herätysliikkeestä. Kielsin uskoni, kuten lestadiolaisyhteisössä sanotaan.
Se oli isku palleaan vanhemmilleni ja läheisilleni. He olivat kauhuissaan ja sanoivat minun palavan helvetin tulessa.
Olin yksin asiani kanssa.
Muutamaa opiskelukaveria ja työpaikalta saatua tuttua lukuun ottamatta kaikki sosiaaliset kontaktini olivat lestadiolaisyhteisöstä.
Vaikka tiesin, etten pysty elämään uskonnon luoman ahdistuksen kanssa, minua pelotti syvälle juurrutettu ajatus siitä, että ilman vanhoillislestadiolaistauskoa joutuisin helvettiin.
Noin vuoden kuluttua päätöksestäni jättää herätysliike, isäni vointi huononi yllättäen ja hän taisteli kuolinvuoteellaan.
Sekä läheiset-, että ei niin läheiset sukulaiseni soittelivat minulle. Puhelujen ainoana tarkoituksena oli käännyttää minut. Olin ahdistunut ja peloissani. Tartuin epätoivoiseen oljenkorteen ja käännyin. Tajusin tehneeni virheen.
En ikinä enää löytänyt uskoa omakseni, eikä se tuonut minulle turvaa.
Jouduin eroamaan uudestaan.
Oli raskasta romuttaa koko lapsuudesta opittu ajattelumalli ja uskaltaa luottaa siihen, että elämä kantaa kaikesta huolimatta.
Kun kaipasin tukea elämänvalinnoissani, sain ohjeeksi kääntyä takaisin uskovaisten yhteisöön.
Lopetin puhumasta asioistani.
En enää jaksanut käydä keskusteluja, joissa vallintojani ei kunnioitettu tai arvojani ja ajatuksiani väheksyttiin.
Nielin monet itkut ja kätkin loukkaantumisen. Oli helpompaa olla hiljaa ja antaa pölyn laskeutua.
Ajan kuluessa minä rauhoituin ja läheiseni oppivat näkemään elämässäni ja valinnoissani arvoa. Löytyi uusia yhteisiä ilonaiheita.
Jälkeenpäin ymmärrän läheisteni alkushokin reaktiot ja olen antanut anteeksi tahdittomat sanat.
Ymmärrän epätoivon ja kauhun, jota ratkaisuni heissä aiheutti. Tiedän, että kenenkään tarkoitus ei ollut suoranaisesti loukata minua, vaan saada
minut käsittämään miten karmaisevan virheen olen heidän mielestään tehnyt.
Tulevaisuutta ajatellen voin antaa vinkin. Tunnekuohuissa pärskityillä tökeröillä sanoilla voit aiheuttaa lopullisen luottamuksen menetyksen ja
loukata pahasti. On parempi olla vaikka hiljaa, kuin sanoa jotain loukkaavaa, kuten joudut helvettiin. Sen kaiken liikkeen jättävä on jo mielessään
läpikäynyt. Keskity sen sijaan vaalimaan kaikkea jäljellä olevaa. Kuten rakkautta omaan lapseesi tai sisarukseesi, ystävääsi, lähimmäiseesi.
Tiedän, että monelle vanhoillislestadiolaisessaherätysliikkeessä elävälle usko tuo valtavasti iloa, rauhaa ja turvaa. Se on monelle koko elämä.
Sosiaalinen turvaverkko on iso rikkaus ja yhteisön lämmin huolenpito on ihailtavaa.
Se kaikki ei kuitenkaan tuonut minulle iloa ja turvaa, vaan tunsin olevani kahlittu.
Vasta erottuani liikkeestä pystyin levittämään siipeni ja kasvamaan ihmisenä siksi itsevarmaksi ja rohkeaksi itseksi, joka tänään olen.
Olen ylpeä itsestäni, että uskalsin lähteä!
Olipa vapaus tiiviistä uskonnollisesta liikkeestä ammennettua tai itsenäisistä valinnoista kumpuavaa se on yhtä arvokasta.

Minun elämäni yksi parhaista päätöksistä ja eniten hyvinvointini lisäävä asia on ollut lähteä vanhoillislestadiolaisesta yhteisöstä.
On ihanaa olla vapaa!