Kuun vaihteessa tulee kuluneeksi 17 vuotta siitä, kun isäni kuoli. Miten siitä voi olla niin kauan aikaa. Muistan ja tunnen sen surun ja kaipauksen ajoittain erittäin voimakkaana puristuksena rinnassa yhä edelleenkin.
Elin tuohon aikaan elämässäni muutenkin monen asian kanssa murrosvaihetta. Olin muutamaa päivää aiemmin täyttänyt 23 vuotta, eronnut noin vuotta aiemmin vanhoillislestadiolaisesta herätysliikkeestä ja opettelin löytämään elämääni uusia arvoja. Yritin hahmottaa kuka minä oikeasti olen ja mitä elämältäni haluan.

Isä sairasti leukemiaa, jonka hoidot oli vastikään lopetettu onnistuneesti. Syöpäsolut oli saatu tuhottua hänen kehostaan ja vihdoin oli aika antaa keholle aikaa palautua.
Olin vähän aiemmin tehnyt opintoihini liittyvän kuukauden mittaisen työharjoittelun lapsuudenkaupungissani, vaikka opiskelupaikkani oli pääkaupunkiseudulla. Vietin sen kuukauden aikana monta lämmintä hetkeä heikossa kunnossa olevan isäni kanssa.

Paraneminen ja palautuminen oli hidasta. Vastutuskyky oli nollassa ja keuhkoihin tuli infektioita tämän tästä, vaikka meillä ei voinut käydä vieraita, eikä isäni voinut kyläillä missään tai käydä rakastamissaan seuroissa. Monet illat makasin olohuoneen penkkisängyllä, isä istui keinutuolissa ja kuunteli lankapuhelimen kautta seurapuheita.
Infektioiden vuoksi isä kävi useita kertoja sairaalassa antibioottitipassa ja välillä kotisairaala tiputti niitä kotona.
Sairaalajaksoihin tottui. Usein isä meni tiputukseen torstaina ja palasi kotiin viikonloppuna.
Taas kerran oli tullut tarve mennä tiputukseen sairaalaan torstaina ja tarkoitus oli palata kotiin lauantaina, mutta ihan yllättäen isän vointi huononikin.

Olin ystävieni kanssa viettämässä iltaa, kun sain äidiltäni puhelun, että isän vointi on huonontunut. Mitään varsinaista hätää ei kuitenkaan pitänyt olla. Isä varmasti toipuisi, mutta äiti halusi, että me lapset tiedämme missä mennään.

Seuraavana aamuna olin töissä ja isoveljeni soitti minulle. Isän vointi ei ollutkaan lähtenyt kohenemaan vaan tilanne näytti haastavalta. Lääkäri oli sanonut, että olisi hyvä tulla isän luokse.

En voinut käsittää mitä oli meneillään. Soittelimme pääkaupunkiseudulla asuvien sisarusteni kanssa, että lähdemmekö Kokkolaan autolla vai mitä tehdään.
En muista kenen kanssa puhuin puhelimessa, kun sain tiedon, että olisi pidettävä kiirettä. Isän vointi oli romahtanut ja hän ei välttämättä eläisi enää pitkään. Kaikki tuntui sumentuvan hätääntyneeseen epätoivoon.
Päätimme lähteä seuraavalla lennolla Kokkolaan. Sovimme tapaavamme lentokentällä, jonne pikkuveljeni ehti ensimmäisenä lippuja ostamaan. Työkaverini lähti kiidättämään minua kentälle autollaan.
Kesken matkan sain puhelun siskoltani. Hän kertoi, että isä on kuollut. Romahdin täysin. Epätoivo purkautui huutona lysähtäessäni polviani vasten auton etupenkillä.

Tapasimme lentokentällä veljeni kanssa. Ymmärtäväinen virkailija suostui vielä perumaan lennot, vaikka lähtöön oli enää vain lyhyt aika. Lähtisimme matkaan autolla.
Kiire oli loppunut.

Matkasta Pohjanmaalle en muista mitään ja seuraavat päivät on pelkkää sumua ja pieniä välähdyksiä epätoivoisesta ahdistuksesta. Kyyneleitä ja ihmeellistä apaattisuutta.
Jäin viikoksi Kokkolaan. En tiennyt mitä tehdä, en osannut palata takaisin pääkaupunkiseudulle yksiööni. Tuntui, että elämä ei voi jatkua.

Tuntui kummalliselta, kun kaupan kassa toivotti hymyillen hyvää päivänjatkoa. Ei päiväni ollut missään määrin hyvä. Miten kukaan voi hymyillä, kun minä tukehdun ahdistukseen ja suruun.

Hautajaiset menivät ja oli palattava takaisin arkeen. Arkeen joka tuntui tyhjältä ja merkityksettömältä. En osannut kiinnostua opiskeluista, en töistä enkä mistään muustakaan.
Aika nopeasti päätin, että haluan tauon kaikesta. Maiseman vaihdoksen ja uutta ajateltavaa.
Olin pitkään haaveillut muuttavani Tukholmaan, oppivani kieltä ja kulttuuria. Päätin, että nyt olisi se hetki. Kaikki oli joka tapauksessa elämässäni sekaisin. Aloittaisin alusta kaiken.
Jätin koulun tauolle ja lähdin Tukholmaan töihin. Aluksi kesäksi ja ehkä loppu elämäksi.
Jälkeenpäin ihmettelen miten ihmeessä uskalsin jättää kaiken taakseni ja lähteä. Vailla asuntoa ja sosiaalista verkostoa. Olin kai tarpeeksi rikki pelätäkseni.

Arki muodostui myös uuteen kotikaupunkiini. Kaikki oli sopivasti tuttua, mutta silti uutta ja erilaista. Isää ei mikään toisi takaisin, häntä ei ikinä korvaisi kukaan tai mikään. Minun olisi kasattava palasistani uudenlainen minä.
Entistä ei enää saisi ehjäksi. Identiteettiini muodostui uusi säie. Askeleen itsenäisempi.

Tutustuin uusiin ihmisiin, opin kieltä ja pakenin työpaikkani siivouskomeroon itkemään, kun jokin tilanne laukaisi ikävän ja surun. Mietin, että miten tähän voisi ikinä tottua.

Tuntui ristiriitaiselta, että pitäisi päästä eteenpäin elämässään, unohdettava jatkaakseen, mutta samalla tuntui, ettei halunautin unohtaa mitään. Ei halunnut päästää irti tai menettää pienintäkään muistoa.
Mahdoton yhtälö.
Suru ei häviä, se muuttuu ajan kanssa kaipaukseksi ja muistotkin haalistuu, vaikka kuinka koittaisin pinnistellä sitä vastaan.

Vaikka kuinka halusin muistaa kaiken, en vain voinut. Elämässä tapahtuu niin paljon asioita, että lopulta jäljelle jää satunnaisia muistoja sieltä täältä.
Joskus kun ajattelen isää, mietin mitä hän sanoisi minulle jossain tietyssä tilanteessa. Olisiko hän ylpeä minusta. Rutistaisiko hän minut ja lapseni syliinsä, kun tapaisimme.

Kyyneleet valuvat poskilleni nytkin, kun kirjoitan tätä. Olisin niin monta kertaa elämäni aikana halunnut isän olevan paikalla. Halata häntä ja kertoa miten tärkeä hän minulle oli.

Elämä meni miten meni. Tarkat muistikuvat isästä ovat saavat harsomaisen sumun pinnalleen ja jäljelle on jäänyt kaipauksen tunne. Minulla oli hyvä isä.

Seuraa minua instagramissa @hejcki

Neljäkymmentä vuotta sitten äitini oli viimeisillään raskaana. Hän odotti yhdeksättä lastaan. Lapsia tuli vielä minun jälkeenkin neljä.
Sain rakastavat vanhemmat ja pitkän liudan sisaruksia.
Kasvoin siis suurperheessä. Tai ehkä nykymittakaavalla määriteltynä megaperheessä. Kolmetoista lasta on aika erityistä valtaväestön keskuudessa, mutta minun maailmassani se on normaalia.

Aika usein kun sisarusten lukumäärä on tullut puheeksi, on kysymykset olleet sen kaltaisia, että miten muistat kaikkien nimet tai millaista on elää noin isossa perheessä.
Ensimmäinen kysymys on naurettava.
Muistathan sinäkin todennäköisesti luokkakavereittesi nimet ja heitä on hyvin todennäköisesti enemmän kuin kolmetoista.

Toinen kysymys on jo paljon kiinnostavampi. Millaista on elää isossa perheessä?
En ole osannut verrata sitä mihinkään, kun minun kokemukseni on ollut vain siitä suurperheestä.
Lapsuudessani en miettinyt sitä, että onko tämä nyt jotenkin erilaista kuin muilla. Monilla vanhempieni ystävillä oli samanlaiset perheet. Se oli itsestään selvää, että sisaruksia on paljon.

Nyt, kun minulla itselläni on ollut yhden lapsen perhe kohta yhdeksän vuotta, osaan jo nähdäkin eroja.
Konkreettisimmin eron huomaa esimerkiksi ruokaostoksien määrästä ja eteisen kenkähyllyn koosta.
Parasta isossa perheessä kasvamisessa oli se, että ympärillä oli paljon sosiaalista elämää ja leikkikavereita omasta takaa.
Siinä missä iältään lähimpien sisarusten kanssa saattoi leikkiä potkumopoilla moottoripyöräkorjaamoa, oli isommat sisarukset turvana koulumatkalla tai kotona vanhempien ollessa töissä tai kaupungissa asioilla.
Siihen aikaan aikuiset kävi ”asioilla”.
Itse en ainakaan vielä tähän mennessä ole huomannut selittäväni lapselleni jotain menemistäni niin, että ”käyn asioilla”.

Isossa perheessä ruokaa tehtiin isoimmalla kattilalla. Maitoa kannettiin kaupasta monta kassillista viikossa. Ruispalapussi meni päivässä, joskus yhdellä aterialla. Pannukakkua tehtiin monta pellillistä, että jokainen sai edes yhden palan. Aamupalapöydässä jogurttia kaadettiin litran purkista tarkasti saman verran jokaiseen lasiin.
Kun sänkyihin vaihdettiin lakanat, tuli siitä monta pyykkikoneellista pestävää. Leipomispäivä kesti lähes koko päivän. Leivinuunista pulpahteli itse tehdyt ruisleivät, hiivaleivät ja rieskat siinä missä pullapitkot ja kuivakakutkin.

Meillä tehtiin kaikki mahdollinen itse. Isä korjasi autot ja kodinkoneet, rakensi ja remontoi. Äiti pyöritti keittiöpuolen, leipomisen ja siivoamisen lisäksi aika pitkälti meidän vaatteiden ompelemisen ja huoltamisen.
Toki kaupastakin ostettiin, mutta aika monta paitaa, housuja, toppatakkia ja lakkia on äiti minulle värkännyt.
Kotona oli aina touhua ja tekemisen meininki. Se oli aika ihanaa.

Nyt kun itse olen aikuinen ja pikkuruisen perheen isä,pohdin tuota kaikkea myös vanhemman näkökulmasta.
Ihmettelen sitä tarmokkuutta ja aktiivisuutta mitä tuo kolmetoista lapsisen perheen arki on vaatinut.
Moni asia tehtiin itse varmasti ihan vain käytännön sanelemana.  Vaatteet on ollut edullisempaa tehdä itse, samoin kuin leivät ja pullat. Varmasti se myös siihen aikaan olit ihan yleisestikin kaikkialla tapana. Kunnon perheen emäntä teki kaiken itse, olipa perhe suuri tai pieni. HUH HUH!

Ei minusta olisi sellaiseen. Tai ihan varmasti pärjäisin ja saisin päivän vaihtumaan seuraavaan jos sellaiseen tilanteeseen olisi ajautunut, mutta nyt tästä näkökulmasta tarkasteltuna en siitä haaveile.

Toki olen pohtinut myös paljon sitä mistä kaikesta yksilöllisestä huomiosta me lapset jäimme paitsi siksi, että meitä oli niin paljon. Aikaa riitti eniten käytännön asioista huolehtimiseen. Että kaikilla oli ruokaa ja siistit vaatteet.
Herkkä tai arka lapsi opetteli kulkemaan uusiin tilanteisiin rohkeampien sisarusten selän takana ja reipas lapsi oli kätevä pärjätessään paljon omillaan.

Työtä, kärsivällisyyttä ja äärettömän hyvää organisointikykyä suurperheen arjen pyörittäminen ainakin vaatii.

En voi muuta kuin nostaa hattua teille kaikille, jotka suurperheen arkea pyöritätte.

Häpesin lapsena sitä, että meitä oli niin hirveästi. Kolmetoista on kuitenkin aika monta enemmän kuin luokkakaverin yksi tai kaksi sisarusta.
Välillä mietin, että mistä se häpeä todellisuudessa kumpusi. Mistä olin sen oppinut, kun itsellenihän se oli vauvasta asti vallinnut normaali tilanne.

Uskon, että yksi suuri syy on sisältä rakentuva erilaisuuden pelko. Yhteisössä jossa elimme vallitsi häpeän ilmapiiri erilaisuutta kohtaa esimerkiksi uskonnon tuomien käyttäytymismallien suhteen.
Sitä tietoa, että olimme uskovaisia, varjeltiin kuin suurinta salaisuutta. Pelättiin, että jos joku saa tietää uskonnollisesta vakaumuksestamme niin siitä alkaa automaattisesti kiusaaminen.

Suuri perhe oli luonnollisesti yksi viittaus uskonnolliseen vakaumukseen ja siksi häpeä tahri valitettavasti myös niin ihanan asian kuin sisarusmäärä.

Sanon sinulle tämän päivän suurperheen lapsi, nuori ja vanhempi. Ole rohkeasti ylpeä suuresta perheestäsi.
Suurin osa ihmettelystä on vilpittömän viatonta ja kiinnostunutta. Ei ilkeämielistä tai juoruja janoavaa.
Onhan se ihan päivän selvää, että asia ihmetyttää.
Kun yhden lapsen vanhempi juoksee kieli vyön alla päiväkodille, sieltä kiireessä töihin, töistä takaisin päiväkodille. Valmistaa ruoan, leikkii lapsen kanssa, tekee pyykkihuollon, tiskaa ja siivoaa. Kun päivästä väsynyt vanhempi siinä tilanteessa miettii kaiken tekemisen kertaa kolmetoista niin ei siinä voi muuta kuin ihmetellä. Moni ei ole elänyt suuressa perheessä tai edes tunne ketään kenellä on suuri perhe, eikä siksi huomaa miten suuren perheen arki saadaan rullaamaan.

Ihmettely ei ole negatiivista tai tarkoitettu loukkaavaksi. Laskeudu alas varpailtasi, hymyile ja vastaa seuraavalle kysyjälle iloisesti hänen kysymyksiinsä. Niihin mihin haluat vastata.
Ole vapaasti sellainen kuin olet, myöskin suuren perheen isänä, äitinä tai lapsena.

Uskon, että kun avaat ajatuksiasi ja raotat perheesi elämää hiukan. Näytät naapurille, työkaverilla tai tuttavalle miten ihania lapsia, puoliso, suuri puurokattila tai perheauto sinulla on, niin saat paljon enemmän ymmärrystä kuin pelkäämällä ja peittelemällä.

Tuntuuhan se varmasti kummalliselta ulkopuolisen silmin, että miksiköhän tuo on hankkinut kolmetoista lasta jos ei ole siitä asiasta ylpeä ja kätkee sitä tietoa salaisuutena.

Erilaisuus on rikkaus myöskin tässä asiassa!
Nykyisin olen ylpeä suuresta perheestäni. Jokainen sisarus on minulle äärimmäisen tärkeä ja ylpeänä kerron, että meitä sisaruksia on yhteensä kolmetoista.

Ei ihan joka heppu ole kasvanut megaperheessä.

Löydät minut instagramissa @hejcki