Kun aloin kahdeksasluokkalaisena kärsiä sosiaalisiin tilanteisiin liittyvistä paniikkioireista menetin aika nopeasti elämänhalun. Tuntui pelottavalta saada paniikkikohtauksia ymmärtämättä mistä on kyse. Ahdististuneisuus, jännitys ja pelko lamautti silloin todella sosiaalisen ja energisen lapsi-minän, eikä silloiset resurssieni riittäneet hahmottamaan kokonaisuutta saati että olisin löytänyt tien ulospääsyyn.
Kun oireet vain jatkuivat loputtomalta tuntuvan ajan enkä uskaltanut hakea apua tai kertoa asiasta kenellekään, aloin toivoa kuolemaa.
En harkinnut itsemurhaa, koska minulle oli opetettu, että se olisi syntiä ja jos tekisi syntiä ei pääsisi taivaaseen. Sen sijaan päätin iltani siihen, että rukoilin kuolevani.
En voi sanoa tietäväni mitä itsemurhaa yrittävän mielessä liikkuu, mutta muistan sen epätoivon, kun ongelmiin ei löytynyt mitään ratkaisua.
En kuollut ja onneksi myöhemmin sain apua oireiluuni ja pitkän prosessin, lukuisien keskustelujen niin psykologin kuin ystävienkin kanssa, olen nykyisin tasapainossa sen elämän osa-alueen kanssa.
Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Valitettavasti osa päätyy yrittämään itsemurhaa ja surullisen moni siinä onnistuu.

Törmäsin tänään erään sometuttuni päivitykseen jossa hän postasi kuvan itsestään ja kertoi juuri kotiutuneensa psykiatrisesta hoidosta yritettyään itsemurhaa.

Luin postauksen kahteen kertaan ja mietin, kuten varmasti moni tällaisissa tilanteissa pohtii, että miten en tajunnut mitään merkkejä.
Toki somen kautta meistä moni haluaa jakaa vain tiettyjä osia elämästään, enkä edes kuvittele tuntevani läpikotaisesti tätä jo pidemmän aikaa somessa seuraamaani henkilöä.
Samaan aikaan tajusin ajattelevani, että en ihmettele hänen päätyneen yrittämään itsemurhaa, sen perusteella mitä olen saanut tietää hänen elämästään.

Se ajatus tuntui karulta ja samalla hyvin inhimilliseltä.
Ymmärrän ja minusta on inhimillistä, että elämänhalu ja voimavarat loppuvat esimerkiksi pitkään jatkuneen parantumattoman sairauden uuvuttamana. En siksi ihmettele, että tilanne alkaa tuntua toivottomalta ja lopen uupunut ihminen päätyy niin surulliseen ratkaisuun, että päättää tappaa itsensä.
Käytän tarkoituksella suoria ilmauksia kuten itsemurha ja tappaa itsensä.
Minusta näistäkin asioista on hyvä puhua ihan oikeilla termeillä maalaamatta asiaa jonkinlaisen mystisen harson alla päivien päättämisestä, ikiuneen nukahtamiseen ja ajasta ikuisuuteen siirtymiseen.

Mietin myös samalla niinkin arkista ja tässä yhteydessä ehkä kylmältäkin tuntuvaa asiaa, että miten tämä kaikki olisi päättynyt someseuraajan näkökulmasta jos hän olisikin kuollut. Ehkä olisin vain ihmetellyt, että miksi enää ei kuulu mitään. Ehkä laitanut viestin ja kysynyt onko kaikki ok ja kun mitään vastausta ei olisi koskaan tullut olisin ehkä lopulta lopettanut seuraamasta hänen someaan ihmeissäni totaalisesta katoamisesta.

Ehkä vuosien jälkeen ruokaostoksilla mieleeni olisi tullut jokin somessa käymämme keskustelu ja olisin muistanut hänet, hymyillyt sille miten nauroin kippurassa väärin kuultuja laulunsanoja pohtiessamme. Ehkä miettinyt, että mitä hänelle kuuluu nykyisin ja jatkanut ostoksiani.

Ehkä joku olisi sulkenut hänen tilinsä ja laittanut jonkinlaisen viimeisen postauksen josta olisin voinut päätellä jotain.
Taidankin pyytää jotain läheistäni tekemään puolestani niin, jos sattuisin itse yhtäkkiä kuolemaan.

Olen vilpittömästi iloinen siitä, että tämä sometuttuni on vielä täällä meidän keskuudessamme ja toivon myös samalla sydämeni pohjasta, että hän saisi elämässään kokea parempia päiviä ja kaikkea rakkautta ja onnea, mitä elämä parhaimmillaan tarjoaa.

Muistetaan kysyä läheisiltämme, mitä sinulle kuuluu. Ja vielä tärkeämpää, muistetaan kuunnella mitä hän vastaa.

Olen vuosien saatossa pohtinut paljon itsetuntoa, itsetuntemusta ja itsevarmuutta. Mitä se edes tarkoittaa? Mitä eroa niillä on? Mistä koostuu hyvä itsetunto, -varmuus ja -tuntemus?

Ajattelin lapsena ja nuorempana, että hyvä itsetunto on sitä, ettei jännitä esiintymistä ja ei mene lukkoon, kun joutuu haastavaan tilanteeseen. Vaikkapa työhaastatteluun tai väittelytilanteeseen.

Kun elämässä on tullut haasteita niin mielenterveyden, ihmissuhteiden ja työelämän osa-alueilla on ajatukseni itsetunnosta, itsetuntemuksesta ja itsevarmuudesta saanut laajemman merkityksen. Olen myös vaikeiden aikojen myötä joutunut ja päässyt kehittymään myös tällä elämän osa-alueella.

Mielestäni minulla on terve itsetunto. Olen oppinut tuntemaan itseäni ja hyväksymään itsessäni eri puolia ja pitämään itsessäni myös niistä puolista jotka joskus tuntuivat hankalilta. En ole täydellinen, mutta kelpaan itselleni.
Koen että tähän on vaikuttanut paljon tärkeimmät ihmissuhteeni ja niissä käydyt hyvin rakentavat keskustelut.

Minulla on pari luottoihmistä niihin tilanteisiin, kun on tarve pohtia omaa olemista ja elämän suuria ja välillä kipeitäkin kysymyksiä. Olemme yhdessä reflektoineet elämän eri osa-alueita, kokemuksiamme ja kasvaneet syvällisen pohdinnan myötä kohti terveempää ja vahvempaa itsetuntoa ja itsevarmuutta.
Minulle tällaiset keskustelut on erityisen tärkeitä.
Haluan kehittyä ja kasvaa ihmisenä ja sitä myötä ymmärtää itseäni ja ympäröivää maailmaa paremmin.

Minulle on ollut tärkeää löytää omat todelliset arvoni, tarpeeni ja tavoitteeni. Olen, niin kuin varmasti moni muukin, elänyt pitkään valmiiden annettujen arvojen mukaisesti. Ehkä vanhemmilta opittujen -, kasvuympäristön – ja yleisten arvojen mukaan.
Oma itsetuntemus ei ehkä ole ollut vielä sillä tasolla, että arvojen kyseenalaistaminen olisi ollut ajankohtaista tai ehkä ei ole pysähtynyt miettimään koko arvoasiaa.
Omien arvokysymysten ääreen pysähtyminen on ollut kasvattavaa. Mitkä todella ovat minun arvoni, mihin minä perustan elämäni kulmakivet ja mitkä tavoitteet minua ohjaavat valinnoissani.
On helpottavaa luopua annetuista arvoista, jotka eivät enää vastaa omaa näkemystä siitä miten haluan elämässäni asioita painottaa. Hyvä itsetuntemus on avain tiedostamaan, miksi ajattelemme, käyttäydymme ja tunnemme tietyllä tavalla.
Koen lukuisten keskustelun, pohdinnan ja itsetutkiskelun avartaneen ymmärrystäni ja itsetuntemustani valtavasti.
On todella kiinnostavaa pysähtyä miettimään yksinkertaisenkin asian äärellä mitä ihan aidosti tästä asiasta ajattelen. Mikä on omaa valintaani ja mitä ohjaa opittu arvo tai tapa. Toimimme helposti opittujen tapojen mukaan kyseenalaistamatta tai teemme mitä meiltä odotetaan.
Hyvä itsetunto ja itsetuntemus perustuukin itsensä hyväksymiselle ja omien arvojen rehelliselle punnitsemiselle. Jos ei tiedä kuka tai millainen on tai mitä oikeasti haluaa, on vaikea myöskään olla onnellinen.

Olen nuorempana kokenut haasteita itseni hyväksymisen ja kelpaamisen kanssa. Olen tuntenut olevani vääränlainen ja kokenut että minun tulisi olla enemmän jotain mitä en ole. Se on luonnollisesti vaikuttanut myös itsetuntooni. Koen, että minun olisi pitänyt mahtua tietynlaiseen muottiin, eikä tilaa itsetutkiskelulle jäänyt. Terve itsetuntemus ei päässyt kehittymään ja koska se on pohja hyvälle itsetunnolle, en myöskään kokenut itseäni itsevarmaksi.

Itsetunto on herkkä ja haavoittuva ominaisuus meissä kaikissa, mutta se on myös ominaisuus joka ei periydy, vaan sitä voi harjoittaa koko ikänsä.
Vasta, kun on valmis hyväksymään itsessään myös ei toivottuja piirteitä ja ominaisuuksia, ollaan lähellä hyvää itsetuntoa.
Jälkeenpäin ajateltuna olen tarvinnut kaiken tämän kompastelun ja kipuilun tullakseni näin pohtivaksi ja avarakatseiseksi mitä tänään koen olevani.
On upeaa olla tällainen. Olen aidosti ylpeä keskustelutaidoistani ja pohdiskelun tasosta, johon kykenen kaiken kompastelun jälkeen ja ansiosta.
Kiitos läheiseni ja ystäväni upeista keskusteluista ja haastamisesta, te olette tukeneet minua tässä kasvussa!