Paniikki

Olen poistanut kirjoittamani tekstin monta kertaa. Vähän hirvittää kirjoittaa näin henkilökohtaista tekstiä. Kirjoitan silti. Olisin itse ollut todella huojentunut jos olisi teininä tiennyt jonkun toisen kokevan samankaltaisia tunteita joita itse koin. Olin silloin aivan varma, että olen ainoa.
 

Istun parin kaverini kanssa suuren salin keskiosassa. Pitkät penkkirivit ovat täynnä. Molemmilla puolillani istuu ihmisiä.
Vakavia kuuntelevia kasvoja. 

Neulepuseroni poolokaulus kutittaa kaulaa. Huomaan sydämensykkeen tuntuvan kauluksen neulosta vasten.
Venytän kaulusta käsilläni. 
Oloni alkaa muuttua levottomaksi. Kämmenet hikoavat. Syke tuntuu voimakkaammin. 
Vedän syvään henkeä ja yritän keskittyä muuhun. Tuntuu, etten saa tarpeeksi happea. Mikä minulla on. 
Tiedostan koko vartaloni kummallisen tarkkaan. Tunnen miten sukan varsi kiristää ja poskia kuumottaa. Sydän tykyttää tosi
voimakkaasti. Minun on päästävä ulos.

Kasvoni tuntuvat kuumilta. Olen varmasti aivan punainen. Noloa, kaikki huomaa.
Syke tuntuu poskissa. Kuumotus lisääntyy jokaisella sydämen lyönnillä. Hengitys tuntuu raskaalta ja oloni on todella tukala. Pyörryttää.
En pysty keskittymään siihen mitä kuulen. En mihinkään. Ahdistaa ja ajatukset puuroutuu. Silmät tuntuvat sumeilta. 
Onko minulla sydänkohtaus. 
Tunnustelen käsilläni kaulaa ja kasvojani. Olen tulikuuma ja kämmenet hikisen nihkeät. Vaihdan asentoa sadatta kertaa.
Korvissa suhisee, syke tuntuu kaikkialla enkä saa happea. Näen ihmiset ympärilläni, mutta en uskalla sanoa mitään.
Kuolenko tähän, apua! Minä tukehdun!
Olin saanut  elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen.

En ymmärtänyt kärsiväni paniikkioireista. Epäilin, että minulla on jokin elimellinen sairaus, joka aiheuttaa oireet.
Toinen vaihtoehto on, että olen tulossa hulluksi. 
Päätin, etten ikinä kerron ongelmastani kenellekään. Se olisi paitsi noloa, myös pelottavaa. Minut vietäisiin varmasti mielisairaalaan.
Pelkäsin, että elämäni tulisi olemaan suljettuja osastoja, vahvoja lääkkeitä ja lopulta makaisin sidottuna vuoteeseen Törnävällä.
Kulkisin suljetulla pihalla pelkkään pitkään keltaiseen sadetakkiin ja kumisaappaisiin pukeutuneena kesä talvet.

Meilläpäin puhuttiin joskus vitsimielessä, että ”joutuu törnävälle” tai ”joutuu seinäjoelle”. 
Törnävän sairaala oli nimittäin joskus aikoinaan mielisairaala Seinäjoella.
Päätin, etten koskaan enää pue poolokaulusta päälleni, enkä paksua villapaitaa. En ikinä hanki ammattia missä pitää olla esillä.
En voisi mennä naimisiin, koska en ehkä kestäisi keskipisteenä olemista hääjuhlassa. Parasta olisi kadota koko maapallolta.
Aloin vältellä sosiaalisia tilanteita. Kaikkea missä oli riski joutua istumaan keskelle ihmisryhmää ja tilaisuuksia, joista ei voi paeta kesken
kaiken selittämättä tai herättämättä huomiota. 

Yläasteikäiselle se oli aika haastavaa. Koulutunnit, esitelmät, ryhmätyöt, leirit, kahvipöydät, isot kaveriporukat olivat pelottavia.
Aina jouduttuani paniikkioireiden valtaan, pistin tarkasti merkille mitä vaatteita minulla oli päällä.
Vältin jatkossa käyttämästä kyseisiä vaatteita. Olin varma, että kiristävä tai liian paksu pusero oli saanut ajatusten noidankehän
rullaamaan. 

Päällepäin ensimmäisenä näkyvä oireeni oli punaisena helottavat posket. Se oli noloa. Pelkäsin ihmisten luulevan, että olen
punasteleva nynnerö, joka punastuu esitelmää pitäessään siksi koska jännittää. Minulle esiintyminen oli aina ollut helppoa. Nyt jouduin
väistelemään sellaisia tilanteita. 

Minua kauhistutti se, että saisin paniikkikohtauksen kesken esitelmän pitämisen ja joutuisin naurunalaiseksi. 
Koulussa oli käytävä ja koska olin kiltti ja kunnollinen kärsin ahdistuksen ja paniikin sulkien kaiken sisääni. Käytin aikani keskittymällä
siihen, miten tilanteet huomioiden välttäisin ongelmakohdat parhaiten. Valitsin vapaavalintaiset aineet sen mukaan missä olisi
mahdollisimman vähän paikoillaan istumista, ryhmätöitä ja esitelmiä. Jättäydyin aina taka-alalle, kun kysyttiin vapaaehtoisia mihin
tahansa. Valehtelin etten pidä esiintymisestä, vaikka rakastin sitä. Väitin etten pidä sellaisista illanistujaisista joissa oli paljon nuorisoa,
vaikka todellisuudessa en vain uskaltanut osallistua niihin. 

Rajoitin sosiaaliset tilanteet muutaman hengen tapaamisiin. Lähimmistä ystävistäni muodostui turvaverkkoni.
En tiedä miten olisin sosiaalisesti aktiivisena ihmisen selvinnyt ilman heitä. Ehkä olisin joutunut Törnävälle.
Aloin toivoa kuolemaa.
En ikinä olisi tappanut itseäni, koska se olisi pahin synti mitä tiesin, mutta toivoin kuolevani. Nukahtavani yön aikana uneen josta en
koskaan heräisi.

Joka ikinen ilta ristin käteni ja rukoilin, että kuolisin yön aikana. Aamuisin olin pettynyt, kun tajusin herääväni.
Vietin paljon aikaa omassa huoneessani. Yritin kirjoittaa ruutuvihkooni ajatuksiani, mutta pelkäsin jonkun lukevan niitä.
Revin kirjoitukseni.
En kertonut ahdistuksestani ja peloistani kenellekään.
Opettelin peilin edessä pirteän ilmeen. Ilmeen joka ei näyttäisi liian iloiselta, mutta huolettoman hyväntuuliselta. 
Hymyilin ja sanoin kaiken olevan hyvin, kun minulta kysyttiin mitä kuuluu. 
Kaikki olikin monelta osin hyvin. Minulla oli ihanat ystävät ja rakastava perhe. Nautin lumilautailusta ja tuttujen ihmisten kanssa
hengailusta. 

Kuorma vain yksinkertaisesti tuntui liian suurelta kantaa yksin. En kestänyt enää.
Olin muistaakseni 17 vuotias, kun muserruin täysin. Purskahdin kotona hysteeriseen itkuun ja sain jotenkin raakuttua kyynelteni läpi,
että olen tulossa hulluksi. Äitini varasi ajan lääkäriin.

Lääkäri keskusteli kanssani ja vakuutti etten ole tulossa hulluksi. Hän määräsi fysiologiseen oireeseen eli sydämen tykytykseen
beetasalpaajia. 

Pelkästään se tieto, että en ole tulossa hulluksi, helpotti.
Tästä ei sitten kannata huudella, minulle sanottiin. Ymmärsin kerrasta. En ikinä kertoisi tästä kenellekään! 
Tottakai jälkeenpäin ymmärrän, että olisin ehdottomasti tarvinnut ammattilaisen keskusteluapua, mutta koska en itse sitä osannut
pyytää kiitin reseptistä ja huokaisin helpotuksesta. Törnävä olisi toistaiseksi vältetty.

Vuosien myötä syvälle sisimpään kätkemäni ahdistus ja paniikkioireet väistyivät ihme kyllä pikkuhiljaa. 
Arvet tunnistan kuitenkin edelleen sisälläni, ne taitavat olla ikuiset. 
Työstressistä tai muusta ahdistuessani paniikkioireet saattavat nostaa päätään. Suljetun kokoushuoneen tiukka ilmapiiri tai täyden
lentokoneen matkustamo voi silloin olla liikaa. Se on inhottavaa!

Olen päättänyt etten anna sen enää rajoittaa elämääni. Menen ja pelkään mieluummin, kuin suljen itseni elämän ulkopuolelle.
Olen aikuisiällä käynyt juttelemassa psykologin kanssa kokemuksistani ja saanut lisää eväitä reppuun. Sitä kautta olen oppinut
suhtautumaan myös paniikkioireisiini osana itseäni.
Minä vain satun olemaan tällainen kokonaisuus. Kaikki osa-alueet eivät miellytä minua, mutta yritän elää sen asian kanssa.
Välillä se on ihan perseestä, syvältä sieltä!
Suurimmaksi osaksi onneksi kuitenkin ihan hauskaa!

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *