Vapaus

Olin päntännyt liikennemerkkejä, väistämisvelvollisuuksia ja muita liikennesääntöjä viikko tolkulla. Rastittanut pehmeäkantisen kirjan sivuilta lukuisia harjoituskokeita ja lukenut ohjemateriaalia.
Käteni hikosivat, kun lyijykynät ja paperiliuskat jaettiin varsinaisessa koetilaisuudessa. Jänitti onnistuisinko.
Tulokset tarkistettiin manuaalisesti ja odotin tekonahkasohvalla tuomiota.
Kaikki oikein! Olin läpäissyt testin ja saanut traktorikortin.
Ajokortteissa oli vastikään siirrytty hienoihin muovisiin kortteihin. Saman näköisiin, kuin nykyiset ajokortit, mutta kooltaan huomattavasti suurempiin. Reilusti iPhonea suurempi kortti ei ihan mahtunut taskuun, mutta hieno se oli.
Vanhempani olivat edellisvuotena ostaneet kaupungin laidalla olevan vanhan maatilan, jonne olimme koko perhe muuttaneet.
Pihapiirissä oli vanha, aikaa sitten käytöstä poistettu navettarakennus konetalleineen. Tai miksi ikinä sitä navetan yhteydessä olevaa isoa liukuovellista tilaa kutsutaan, jossa säilytetään työkoneita ja muita maatilan tavaroita.
Tuossa tallissa säilytettiin vanhaa sinapinväristä traktoria, jonka päätin ottaa kulkuneuvokseni.
Autoon ei riittänyt ikä ja mopoa ei ollut. Siispä näppäränä ratkaisin ongelman hankkimalla traktorikortin. Vapauden tunne oli huumaava, kun kurvailin pitkin kaupungin katuja.
Traktori osoittautui erittäin kelpo kulkuneuvoksi. Ystäväni mahtui kyytiin ja pääsimme itsenäisesti liikkumaan. Se riitti.
Käsikaasun pystyi kätevästi lukitsemaan mekaanisesti niin, että tärisevä traktori syöksyi eteenpäin hurjalla 40km tunnissa nopeudella ilman, että tarvitsi painaa jalalla kaasua.
Mökkireissut hoituivat tuosta vaan ja kaverille pääsi kylään mukavasti milloin mieli teki.
Sain välillä lisäksi kunnian toimia kuljettajana veljelleni, jonka piti päästä kaupungin toisella laidalla asuvalle kaverilleen.
Muuten mukavan kuljettimemme melu oli sen verran kova, että kuulosuojaimet oli oltava päässä.
Onneksi niin, sillä kuulosuojaimista oli myös muuta hyötyä.
Unohdin nimittäin kerran löysätä täysille lukitun käsikaasun, kun edessä oli risteys, josta olimme kääntymässä mökkitielle.
Ystäväni pää paiskautui melkoisella voimalla rautakarmiin traktorin kallistuessa hurjasta käännöksestä. Onneksi muovikupuinen pehmustettu
kuulosuojain oli vaimentamassa iskua ja selvisimme pelkällä säikähdyksellä kahdella rattaalla kurvaavan traktorin rouhiessa hiekkatien pintaa.
Välillä minut kutsuttiin traktoreineni kyntämään jonkun puolitutun perunamaata ja välillä hinasin valtavaa peräkärryä mitä milloinkin kuskaten.
Olen varma, että kenelläkään toisella 15 vuotiaalla ei kotikaupungissamme ollut niin läyhäkkää kulkupeliä, kuin minulla.
Traktorikausi meni ohi ja tuntui jälkeenpäin kaupunkilaiselle minulle jopa hiukan nololta.
Olin 18-vuotis syntymäpäivänäni taas rastittamassa autokoulun kirjallista koetta. Nyt oli käytössä jo diakuvia ja ääninauha ja tähtäimessä ihan oikea
ajokortti.
Kortin sain taskuuni muutamaa päivää myöhemmin suoriuduttuani ajokokeesta. Molemmat läpi ensimmäisellä. Olin innoissani.
Hyppäsin auton rattiin välittömästi ja hain ystäväni ajelulle. Autogrillit, maakuntamatkailu, laskettelukeskukset ja turhanpäiväinen pärtsäily.
Tämän tästä auto pakattiin täyteen ystäviä ja köristeltiin milloin kenenkin mökille iltaa istumaan tai lähikaupunkiin kavereita moikkaamaan.
Vanha harmaa polo oli onneksi sen verran ruma ulkonäöltään, että se oli perheemme autoista usein vapaana minun käytettäväksi. Minua ei
sinapinkeltaisen traktorin jälkeen -80 luvun kottero hätkäyttänyt ollenkaan. Siellähän ei tarvinnut edes kuulosuojaimia.

Täältä tullaan vapaus!