Kohti valoa – Viimeinen blogikirjoitus ja jälkimietteitä
13.5.2020 – Syntymäpäivälahjaksi kakku ja väkivaltaa
Aikainen aamu. Syntymäpäiväni aamu. Teen hiljaa aamutoimia hymy huulilla, vaikka lumi onkin peittänyt maan. Leivoit minulle ikioman täytekakun. En malta odottaa että pääsen maistamaan sitä.
”Hyvää syntymäpäivää rakas” kuiskaat korvaani ja annat hellän pusun. Juodaan yhdessä kahvit ja syödään palat kakkua. Tästä tulee mukava päivä.
Kuinka väärässä olinkaan.
Annoit kissalle liikaa suulääkettä ja syytät siitä minua. Puolustan itseäni ja tilanne eskaloituu siihen pisteeseen että taas tuttuun tapaan lahjaksi antamasi tavarat takavarikoidaan eli viedään minulta pois. Yleensä tyydyt vain tablettiin mutta nyt lähtee kellosta lähtien kaikki. Et meinaa antaa minun edes tyhjentää tietokonetta jolloin päässä napsahtaa ja alan repiä sinua housuista pois tieltä ja potkimaan. En tunnista itseäni. Vuosikausien henkinen väkivalta on muuttanut minusta kylmän, ilkeän – ja nähtävästi myös väkivaltaisen. En tiedä pelkäänkö enemmän sinua vai itseäni.
Rikot tietokonekuulokkeeni. Paiskaat minut sänkyyn ja väännät käsiäni kipeästi taaksepäin. Kun uhkaat leikellä kalliita merkkilaukkujani palasiksi ja rikkoa auton avaimet etten pääse töihin huomenna, soitan hätänumeroon. En saa ilmaistua itseäni ja lyön luurin korvaan hädissäni. Kello lähenee puoltayötä kun väsymys vie voiton ja nukahdan itkuisena sänkyyn sinun ollessa yksin olohuoneessa. Mahtava syntymäpäiväyllätys tosiaan.
*
Yllä oleva teksti oli viimeinen, jonka olin kirjoittanut blogiin. Tuosta reilu kuukausi eteenpäin olin kerännyt sisua eroamisprosessiin sekä tukea läheisiltä. Tuntui erittäin kivuliaalta lukea tekstejä. Vaikka niistä on vain vähän aikaa eli noin vuosi tuosta pahimmasta ”notkahduksesta”, tuntuu että olen elänyt valovuoden verran enkä meinaa muistaa noita tapahtumia ollenkaan. Henkinen väkivalta on ollut niin rankkaa, että mieli haluaa suojella itseään eikä suostu muistamaan kaikista pahimpia tapauksia. Toivon, että asia myös pysyy niin.
Henkinen väkivalta on omasta mielestäni pahempaa kuin fyysinen. Kuinka monta kertaa ajattelinkaan uhkaavassa ja henkisesti painostavassa tilanteessa, että löispä tuo saatana ni tämä kidutus olis nopeammin ohi. Kun ei koskaan voi tietää onko vastassa demoni vai enkeli, se alkaa pidemmän päälle olemaan liian kuormittavaa. Mutta sanonta ”se mikä ei tapa, vahvistaa” kuvaa tilannettani täydellisesti. En enää ikinä anna kenenkään kohdella minua niinkuin hänen annoin kohdella. Pidän puoliani ja omasta kodistani huolen. Minua ei riko tai alista enää kukaan ja en voisi olla mistään muusta kiitollisempi.