Laihdutushistoriani: 2009-2015
Olen ollut pienestä pitäen hieman pyöreämpi lapsi. Aina olen kyllä aktiivisesti harrastanut ja kokeillut erilaisia urheilulajeja, mutta ruumiinrakenteeni taitaa olla luonnostaan hieman pyöreämmän puoleinen. Tämä on ollut minulle aina iso ongelma. Olen kadehtien katsonut jo ensimmäisellä luokalla hoikkien ystävien paljastuneita mahoja heidän roikkuessaan puun oksalla käsien varassa. Kun ratsastusleireillä muilla on ollut hienot saappaat ja minulle ei ole löytynyt paksun pohkeen takia sopivia.Suvussani on myös ollut eräs henkilö, joka on lapsesta saakka jaksanut muistuttaa minulle kuinka lihava olen. Ei niin saisi lapselle koskaan sanoa ja ne sanat vaikuttaa minuun tänäkin päivänä.
Olen piiloutunut aina huumorin taakse, ja monesti minua kuvataankin erittäin hauskana ihmisenä. Lasken leikkiä asiasta ja ennen kaikkea itsestäni. Suojelen itseäni nauramalla läskeilleni, huonolle kunnolleni tai muille ominaisuuksille jota vihaan – ennenkuin joku muu kerkeää sanomaan niistä mitään. Ajattelen kai, että jos ilmaisen aggressiiviseen tyyliin muille heti kättelyssä tiedostavani olevni ylipainoinen ja että maha roikkuu, ehkä he eivät sano asiasta mitään. Parasta tässä on se, että minulle ei ystäväpiirissä ole koskaan mitään pahaa sanottu ylipainosta vaan olen aina saanut tukea. Monet ystävistänikin ovat ylipainoisia enkä ajattele heistä mitään pahaa, miksi kukaan ajattelisi minusta?
Isäni kuoli yllättäen aggressiiviseen syöpään ollessani 12. Siitä lähti myös alamäki itsetunnon kanssa. Olen aina ollut niinsanottu ”iskän tyttö” ja kun se oma läheisin vanhempi kuolee pois, tippuu lapsi aika pahasti tyhjän päälle. Äitini masentui pahasti ja vaikka hän minusta pitikin hyvää huolta, hän ei pystynyt emotionaalisesti tai henkisesti tukemaan minua kuten olisi varmaan pitänyt. Siihen aikaan ei myöskään liiaksi tyrkytetty psykiatrisia palveluja varsinkaan lapselle, joka olisi tälläisen kriisin kohdatessa erittäin tärkeä tuki ja apu.
2009-2013
Nyt varsinaiseen otsikon aiheeseen. Tullessani teini-ikään, tuntui etten kuulu ”mihinkään”. Olin se tyttö jonka isä oli kuollut ja se tyttö joka pisti mustat vaatteet päälle ja viilteli kädet tiikerinraidoille. Näin televisiosta anoreksiaa käsittelevän dokumentin ja se iski kovaa. Aloin samantien skippailemaan ruokia ja tekemään jumppia huoneessani parhaani mukaan. Pieni pyöreys katosi ja painoa putosi normaalipainon sisällä melkein 15 kiloa. Olin viimein löytänyt oman juttuni, missä olin hyvä. Syljin suklaakonvehteja hetken pureksimisen jälkeen pakastepussiin ja piilotin vaatekaapin perukoille. Tein joka ilta huoneessa 500 haarahyppyä ja lukemattomia lihaskuntoliikkeitä. Kirjoitin siihen aikaan suosittua anoreksiaa ihannoivaa blogia ja sain lisää vahvistusta seuraajista. Yritin 100h syömättä-haasteita ja vajosin entistä syvemmälle masennuksen pauloihin. Lopputulema oli psykoterapia kahdesti viikossa josta aloin pikkuhiljaa päästä jaloilleni. En ollut käsitellyt isäni kuolemaa ollenkaan, ja vuosia kerääntyneen tuskan purkaminen oli kipeintä mitä olen koskaan tehnyt.
2013-2015
Halusin päästä eroon anoreksiasta ja parantua. Halusin olla taas onnellinen ja elää normaalia elämää. Uskaltauduin syömään vähän kerrallaan ja vähän enemmän. Etsin uudelleen lempiruokiani ja makuja joista pidän. Olin tässä vaiheessa muuttanut jo pois kotoa ja asuin yhdessä silloisen poikaystäväni kanssa. Tulin täysi-ikäiseksi ja baarit kutsuivat (olin tosin juonut alaikäisenä jo niin paljon, että itse alkoholi ei niinkään tullut uutena kaverina mukaan elämään). Aloin pikkuhiljaa päästä elämänsyrjään kiinni ja päätin alkaa elämään oman näköistä, onnellista itsevarmaa elämää.
Noh, lopputulemana oli se, että vaihdoin ongelmani anoreksiasta ahmintahäiriöön. En asiaa ymmärtänyt, koska minulle oli toitotettu että kaikki syöminen on hyvästä ja auttaa päätä kohti tervettä elämää. Lihoin reilu 60 kiloa. Heräsin keskellä yötä tunteeseen, että hauiksen kohdalta iho repeilee ja käy niin älyttömän kipeää. Vatsaan ilmestyi useita tummanpunaisia, paksuja raskausarpia. Niitä oli rinnoissa, kyljissä, selässä, käsissä, reisissä, joka paikassa. Ahdistus kasautui taas pallona kurkkuun enkä saanut lohtua mistään muualta kuin ruuasta. Aloin eristäytyä kotiini. Kävin töissä mutta sekin alkoi tuntua täysin ylitsepääsemättömältä. Olin alalla josta en nauttinut ja vapaa-aikani vietin syömällä rekkalastillisen ruokaa joka ilta turruttaakseni tunteeni.
S-kokoiset vaatteet vaihtuivat XXL-kokoisiin vaatteisiin ja isojen tyttöjen osastoihin. Kipuaminen kolmanteen kerrokseen asuntooni sai henkeni lähes salpautumaan. Vuosikausien parisuhde oli tuhoon tuomittu. Hän ei enää halunnut minua tuplattua kokoni, mikä silloin tuntui pahalta mutta nyt ymmärrän, että hän koitti vain pysäyttää minut. Otin lopputilin töistä burnoutin ja itsetuhoisuuden takia ja päätin, että pistän itseni kuntoon. Erosin myös miehestäni. Tästä alkoi matka kohti terveellisempää elämää, vai alkoiko? Kirjoitan vuosista 2016-2020 erilliseen postaukseen.