Kohti valoa – kirjoitukseni henkisen väkivallan uhrina 1/3

15.10.2019 aloitin kirjoittamaan salaista päiväkirjaa koskien parisuhteen tilaa, ja mietin, että kun elämä on siitä vuodessa muuttunut hieman erilaiseksi, voisin kuitenkin tuoda ne tekstit tähän blogiin etteivät katoa bittiavaruuteen. Jääpähän muistoksi siitä, mistä kaikesta olen eteenpäin punnertanut. Näitä oli muutamia joten jaottelen tekstit muutamaan osaan.

*

15.10.2019

Satoja valheita jotka ovat hajottaneet luottamuksen sirpaleiksi. Me ei olla enää me niinkuin Sanni lauloi enkä silloin ymmärtänyt mitä se tarkoittaa. Tottakai me ollaan me, kaikkine paskoineen ja raivareineen rakastin sua silti. Enää en tiedä rakastanko edes itseäni, tuntuu että se on mun vika että sulla on peliongelma etkä saa itteäs kuntoon. Jos vaan olisin parempi auttaja ja osaisin sanoa ne taikasanat, lopettaisit pelaamisen ja ryhdistäytyisit. Tai ehkä sä vaan jauhat mulle paskaa ja maalaat taivaanrannalle kauniita kuvia etten paiskaisi ovea kiinni vikaa kertaa. Kai me molemmat pelätään yksinjäämistä liikaa.

Viime viikolla suutuit mulle kahdesti: keskiviikkona koska tuoli oli mennyt rikki ja painoi sun selkää, toisen kerran torstaina koska en jaksanut työpäivän jälkeen alkaa kasata uusia tietokonepöytiä vaan ehdotin että kasattaisiin huomenna kun viikonloppu alkaa.

Tänään on tiistai ja olet suuttunut tällä viikolla jo kerran eli eilen, taas tietokonetuolista ja siitä kun en voi uudeksi tuoliksi muuttua.

Mun katkeruus kasvaa päivä päivältä isommaksi. Jäit työttömäksi tahalleen hetken mielijohteesta ja oot ollut kotona jo 1.5kk ellen ihan väärin laske. Samaan aikaan uskon että haet töitä, samaan aikaan tiiän että jos oikeesti haluaisit jonnekkin mennä niin menisit vaikka työkokeiluun. Puhuit yksi päivä siitä, että olisit työtön vielä joulunakin ja tunsin raivon liekin leimahtavan sisälläni. Kaikki mun vaivalla säästetyt rahat on mennyttä, mulla ei ole enää mitään. Kohta varmaan asp-tilillekkin ilolla säästetyt 150 euroa täytyy ottaa pois ja siinä on taas yksi unelma minkä murskaat ja viet multa.

Tällä hetkellä ollaan pienellä lautalla ilman ruokaa ja airoja keskellä valtamerta, rantaa ei näy. Katson salaa omia asuntoja ja haaveilen siitä, miten helppoa ja ihanaa olisi vaan olla yksin ja vastuussa vain itsestään. Sitten jokin viiltää mua sydämestä ja tunnen surua, rakkaus. Rakastan sua edelleen senkin laiska paskapää.

Aloin kirjoittamaan tätä blogia itselleni ja salaisena tämä pysyykin. Tää on mun oma päiväkirja missä saan sanoa asiat just niinkun ne on kun kellekkään en voi oikeassa elämässä sitä tehdä.

*

17.10.2019 – Yhdessä vai erikseen

Entä jos tästä ei tule mitään? Kun katson sinua (silloin kun pystyn edes), minussa herää melkein säälin kaltaisia surullisia, ahdistavia tunteita ja tunnen rinnassani riistävän rakkauden. Miksi tämä ei voi vain unohtua muuhun harmaaseen ajatusten massaan niinkuin aina ennenkin?

Miksi haaveilen omasta kodista, rauhallisesta paikasta jossa minun ei tarvitse murehtia tai pelätä mitään? Pärjäisin omilla rahoillani eikä minun tarvitsisi antaa kaikkea omaa pois, jotta toinen olisi tyytyväinen. Samalla elämä ilman sinua tuntuu ajatuksena pieneltä maailmanlopulta. En tiedä miten selvitä ilman niitä hyviä hetkiä kun teet meille pannaria, halaat takaapäin kun teen ruokaa keittiössä, sanot rakkaaksi tai saat minut nauramaan maha kippurassa. Kun silitellään yhdessä kissoja tai katsotaan kynttilän valossa selviytyjiä.

Tuntuu että tunteet repivät kahteen eri suuntaan ja jossen päätä pian, mitä haluan, repeän keskeltä kahtia. Juoksen lenkeillä pimeässä pakoon tätä kaikkea. Kumpa maa nielaisisi minut hetkeksi hiljaiseen otteeseen, ja saisin rauhassa miettiä mikä on minulle ja meille parasta. Tällä hetkellä tämä tuntuu vain lopun alulta ja pelaamme venäläistä rulettia tietäen, että jompaan kumpaan ennenpitkää sattuu ja pahasti.

Joka toinen keskiviikko puhelin soi ja langan päässä on maailman tärkein ihminen eli äiti. Ensi keskiviikkona sinä taas soitat, kerrot iloisena kaikesta turhanpäiväisestä mutta silti niin tärkeästä ja kysyt mitä minulle kuuluu. Tällä hetkellä tuo kysymys on pahin, mitä minulta voi kysyä. Kerron miten hyvin menee, kuinka kaikki on aivan mahtavasti ja miten molemmilla menee töissä kivasti. Kumpa jonain keskiviikkona uskaltaisin kertoa suoraan eikä tarvitsisi enää valehdella. En tiedä kumpi on raskaampaa, kulissien ylläpitäminen vai itse tilanteessa eläminen päivästä toiseen.

*

21.10.2019- Noora: 1h 13min

Lumi narskuu jalkojen alla kun oksennan kaikki salaisuudet puhelimeen. Sinä kuuntelet, itket myös ja ennenkaikkea ymmärrät. Olo keveni joka askeleella, joka sanalla. Kelmeä katulampun valo valaisi jäistä kävelytietä ja hymyilin ensimmäistä kertaa moneen viikkoon. Kannat mahassasi uutta elämää. Minun rakas tuleva kummilapseni, sinulla on viisas äiti.

Vaikka tilanne repii minua kahteen suuntaan ja tunteet ovat kuin linnanmäen vanha puinen vuoristorata, tiedän että selviän kävi mitä tahansa. Melkolailla tasan vuosi sitten elämämme otti uuden suunnan ison rahavoiton myötä. En todellakaan silloin tiennyt millainen vuosi olisi luvassa. Kaikinpuolin olen kokenut varmaan elämäni parhaat sekä paskimmat hetket kuluneena vuonna.

Olen kasvanut ihmisenä aivan älyttömästi mistä olen onnellinen. Kaiken pyörityksen ja tuskan jälkeen on silti levollinen olla. Otan rauhassa vastaan sen, mitä elämä minulle haluaa tarjota ja käännän sen parhain päin.