”Ihan vaan fiilistelen näitä kuohareita.” – Ja muita tarinoita minuudesta.

Tiedättekö sen tunteen, kun ootte Alkossa, ja se myyjä tulee kysyy sulta, et voisko hän jotenkin auttaa.

Ja sit sä sönkkäät siinä, että fiilistelet vaan näitä luomukuohareita. Tai et siis yksin. Mut siis. Et varmaan tarttee apuu.

Koska siis. Oikeestihan sä olisit halunnut sanoo sille, että ”Voi perkele, et tajuu, miten rankkaa mul on ollu nää KOLME PÄIVÄÄ tällä viikolla ja et, oikeesti haluun vaan nollaa, ku huomenna on vapaapäivä ja lapsi on koko yön hoidossa ja en oo nukkunu ***** viime yönäkään kuin yhestätoista puol kahteen ja sit neljäst kuuteen. Ja et ***** on ollu hieman rankkaa (toinen keskustelu). Et oikeesti aion vetää nää viinit ite, jos mun mies ei ehi ennen sitä kotiin.

No joo. Ei mulla oikeesti oo niin rankkaa, kun ehdin hengähtää sen hetken (viinilasin äärellä). Kyllä mä jaksan, kyllä mä pystyn, yes I can do it because I am vahva nainen enkä mikään valittajaneiti!

Niin.

Oon lähiaikoina paljon kriiseillyt jotenkin oman identiteetin kanssa. Oon aina pitänyt itseäni stressiä ja suorituksia rakastavana ihmisenä, mutta näin kolmekymppiä täytettyä, juuri kaksi vuotta täyttäneen lapsen äitinä, kiireisessä määräaikaisessa työsuhteessa parhaansa yrittävänä, väsyneenä vaimona, mä monesti oon kysynyt, että: ”Kuka minä OIKEASTI olen”. 

Mä luulen, että tämä blogi on yksi keino selvittää sitä. Mä uskon myös, että tää ei ole vain mun omaa päänsisäistä höpinää, vaan mä luulen, että meitä ura- ja perhekriiseilijoitä ja näiden yhdistelijöitä on paljon paljon enemmänkin. Mä koitan osaltani tätä sanoittaa, mutta toivon, että myös sinä samoja asioita kelaava kirjoitat tuohon kommenttikenttään, niin tästä hommasta tulee jotenkin vuorovaikutuksellisempaa. 

Hassua. Oon lukenut blogeja vuosia, mutta pitkästä aikaa mulla on sellainen olo, että mulla olisi vihdoin paljon sanottavaa.