Never again
Au pair -vuoden sekä vaihtariseikkailuiden jälkeen en ole tosissaan edes ajatellut blogin kirjoittamista reissuilta tai mistään muustakaan. Jotenkin kirjoittamisesta alkoi tulla enemmän pakkopullaa ja väkinäistä kuvien ottamista eikä se alkuperäinen into kirjoittaa itselleen ylös niitä asioita, joita ei ehkä muuten myöhemmin enää muistaisi houkutellut. Toki edelleen allekirjoitan sen, että usein riisuttu ja rehellinen hetkessä eläminen antaa enemmän muistojälkiä kuin kuvien ottaminen ja elämän muistiinpanojen tekeminen koskaan saattaa, mutta jokin sai mut silti purkamaan ajatuksia taas blogin muotoon.
Paljon on ehtinyt tapahtua. Klisee ehkä, mutta hetkittäin tuntuu että vasta pysähtyminen ja katsominen viiden vuoden taakse auttaa näkemään sen, missä nyt olen ja erityisesti mitkä asiat on ollut niitä isoimpia virstanpylväitä matkan varrella. Vaihtarivuoden jälkeen vietin ihanaa Suomi-aikaa tyttökommuunissa, leikin toimistorottaa ja kasasin tutkinnon yksiin kansiin. Ne oli ihania aikoja ne, vaikka vähän sumussa se menikin, oli opparia, uusia duunikuvioita ja reissujärjestelyitä – vaikka rehellisyyden nimissä reissua ei taidettu liikoja onneksi etukäteen miettiä. Takapuoli edellä puuhun ja siitäkin taas selvittiin!
Sitten tapahtui Australia. Ja ihana Australia tapahtuikin. 1,5 vuotta sellaista zen-oloa, josta koskaan en ollut osannut edes unelmoida. Ehkä elämässä on tuuli kuljettanut itselleen oikeaan suuntaan, kun ajattelen usein sen uusimman asian olevan parasta mitä tälle tytölle on tapahtunut. Mutta niin vaan Australiasta(kin) tuli paras juttu ikinä. Kaikki ne upeat paikat, joita sain kokea upeiden uusien ja vanhojenkin ihmisteni kanssa jätti niin ison jäljen sydämeen, etten uskalla edes ajatella missä olisin nyt ilman kaikkea sitä. Sanoinko jo ihanat ihmiset? Joku viisas on sanonut, että kuinka onnekas onkaan se jolla on jotain niin tärkeää, että hyvästien sanominen on niin vaikeaa. Ja niitä hyvästejähän riitti. Ei riittänyt edes yksi lähes kokonainen päivä joka vietettiin Uuden-Seelannin Aucklandin lentokentän laidalla, istuttiin autossa ja itkettiin. Ei paljoa edes puhuttu, välillä joku sanoi jotain, mikä sai taas kyynelkanavat auki ja taas mentiin. Ja silti riitti kyyneleitä vielä uusiin hyvästeihin. Erityisen onnekasta tästä tekee sen, että nämä ihmiset ei onneksi ole kadonneet ”pidetään yhteyttä” -toivotuksiin vaan edelleen ollaan osa toistemme elämää. Ja se vasta kuulkaa on jotain!
Itseni kohdalla todella piti lähteä kauas että näki lähelle. Tarvittiin vastoinkäymisiä työrintamalla ja muutamia after work (itselleni lähinnä after job hunting) viinejä ja erityisesti yksi, joka kannusti ”ei minusta siihen kuitenkaan ole” -ihmistä kokeilemaan siipiä ja hakemaan kouluun. Kyllä, enpä olisi matkailun paperit käteeni saadessani ja suoraan menolipulla reissuun lähtiessäni uskonut palaavani Eurooppaan koulun vuoksi. Jotenkin olen (toivottavasti virheellisesti) ajatellut että harrastuksia ja töitä ei saisi sekoittaa (uskon vakaasti että joku joskus on näin sanonut!), mutta hitot, elämästä pitää nauttia ja jos se minulle tarkoittaa kymppitonnien opintolainaa ja kouluun palaamista niin I’ll take it. Muutaman vuoden päästä voin tehdä töitä alalla, josta vakaasti uskon nauttivani. Ja tämän kortin haluan ehdottomasti katsoa. Toki viimeisten kuuden vuoden aikana itselleni luomaani maisemanvaihtorytmiä täytyy nyt hieman muuttaa, mutta tavoistani poiketen en aio sitä vielä etukäteen murehtia.
Joten tässä sitä taas ollaan, blogin äärellä, päiväkirjaa ajatuksista ja niiden harhailuista, uusivanhasta kotikaupungista ja varmasti ihan kaikesta maan ja taivaan väliltä.