Huutoja pimeässä

Kuljen pimeässä, haahuilen päämäärättömästi paniikin kuristaessa kurkkuani yhä tiukemmin. En saa henkeä. Kauhu valtaa minut totaalisesti ja turruttaa raajani tunnottomiksi. – En pysty liikkumaan. Mitä nyt tapahtuu? Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Ajatus takkuaa, mutta jostain iskee kehooni lamaava nopea välähdys; Kuolen. Nyt. Tähän paikkaan.

Heitän nanosekunnin pituiset jäähyväiset maailmalle ja kaikille rakkaimmilleni kyynelten noruessa poskillani. *naps* – Kaikki on mustaa.

Vajoan alaspäin jonnekin tyhjyyteen. Välillä vähän nopeamnin, sitten vauhti hidastuu ja lopulta… Vihdoin pysähtyy.

Hiljaisuus…

Aistin jotain… Hengityksen, valoa, lämpöä, pyyteetöntä rakkautta… Kosketuksen. Pidän silmiäni kiinni. – En tahdo herätä tästä kylmän ja julman maailman raadeltavaksi. Ei, en tahdo.

Tunnen kuitenkin, kuinka minua nostetaan molemmilta puolilta pystyyn. Äitini enkelipuvussaan toisella puolen ja sielunveljeni toisella taluttavat minua kohden tasaista, turvaisaa polkua.

Pian tunnen äitini otteen hiljalleen heltiävän kädestäni. Hän halaa, suukottaa ääneti, ja katsoo sielunveljeäni luottavaisesti silmiin kera kauniin hymyn. Kääntyy vielä kannoillaan, lähettää lentosuukon ja lehahtaa ylös aurinkoon kohti taivaan valtakuntaa.

With Love and tears, Minttumelli

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *