Kuinka muuttaisi pelkonsa samettihousuiksi

Pelkäsin lapsena pimeää enemmän kuin mitään muuta. Uskoin veljeni tarinoita vaatekomeron perällä asuvasta nurkkapeikosta, joka söi siellä säilytettäviä Aku Ankkoja. Rakastin kummitustarinoita, mutta pelkäsin pimeää. Piirsin enon kertomia tarinoita Kuikka Koposesta ja lapsen kehtoa vaivaavista riivaajista, mutta pelkäsin hakea lisää tusseja huoneestani, koska tuolin selkänojalla ei ollut vaatteita, vaan joku mörkö. Ja sitten yhtäkkiä ymmärsin laittaa valot päälle ja mörkö muuttui villapaidaksi ja samettihousuiksi.

Serkkuni lapsenvahtina minua jännitti olla vieraassa talossa ja luulin varuillaan kyykkäävien käsikarvojen paljastavan kymmenen vuotta nuoremmalle liian vilkkaa mielikuvitukseni. En uskaltanut katsoa ikkunaruutuihin sulkiessani sälekaihtimia yksitoisensa jälkeen, sillä olisin säikähtänyt pimeästä heijastuvaa omaa peilikuvaani. Pääsin tilanteen herraksi soittamalla Sakari Kuosmasen ”Kuinka paljon mahtuu pieneen sydämeen..” monta kertaa putkeen ja niin kovalla kuin uskalsin samalla kun tanssimme keittiössä yöpaidoissa. Kävimme myös pelottelemassa kaikki möröt, koska vakuutin serkulle että ne ovat säikkyjä ja riittää että hyökkää nurkan takaa pyöritellen kieltä ja pitäen ääntä.

Ensimmäinen asuntoni oli tuplasti isompi kuin mitä television taso, lipasto ja lainattu sänky vaati. Se vuokrattiin yksiönä koska kolme huonetta ja keittiö olivat tyhjillään. Nyt autiona kaikuivat kaksi huonetta joista en osannut päättää oliko pelottavampaa pitää ovia kiinni vai auki. Tällä kertaa voitin pelkoni viemällä pimeän asukkaat niin yli, että puhuin Manaajan tytölle ja Emily Rosen riivaajalle jotka olivat kämppiksiäni. Kuvittelin että Regan vain vähän venytteli ja riivaaja boulderoi, niin olisi voinut Scary moviessa käydä. Vessaan juoksin yöllä silti yhtä vauhdikkaasti, kun mummon luona lapsena kun kylmän eteisen kautta piti lämpimästä tuvasta juosta. Palatessani en jäänyt katsomaan tulisiko joku takaani saunan puolelta vaan palasin lukemaan pokkaria joka kertoi Kehtolauluja luurangolle.

Aikuisena pelot ovat käyneet toisenlaisiksi ja niitä ei pääse juoksemalla peiton alle pakoon (paitsi väliaikaisesti) tai naksauttamalla valoja päälle.