Punkkia ja posliinikuppeja
Ruoho oli paahtunut jo näin kesäkuun alussa paikoin karrelle Meurmanin puistossa. Uskomattoman lämpimien kesäpäivien rypäs sai kaikki uskomaan, että kohta se olisi ohi. Kaikki oli otettava irti. Poltettava olkapää, tuoksuteltava luontoa, nypittävä heinää kämmenen alta ja korkattava kylmä juoma.
Helsinki Punk Festin ilmainen tapahtuma Käpylän kiskan nurkalla oli saanut liikkeelle monenlaista kuulijaa. Lapsiperheitä joiden pienimmät oli varustettu peltoreilla, kasvoilta kipeän punaiseksi palaneita viikonlopun tasoittavia nauttivia, tatuoituja farkkusortsinaisia ja niittivöisiä miehiä sekä kiskalle retrojaffan perässä pyörähtäneitä sunnuntailaisia.
Puistoon kasattuun katokseen oli asettunut orkesteri soittamaan. Laulajalla oli t-paidan jättämä rusketus ja nyt paljaaksi jätetty rintakehä hohti valkoisena, kaula ja käsivarret syvän ruskeanpunaisena. En ollut varma oliko heidän musiikkinsa mitä punkin tyyliä, mutta mukavan menevää se oli ja siksi epäilinkin oliko se kuinka vakavasti tapahtuman mukaista musiikkia.
En oikeastaan osaisi kertoa punkista juuri mitään. Ajattelen siihen liittyvän jotakin aggressiivista, ja mieleen nousee heti kuva miltä punkkari näyttää. Ehkä mainitsisin jotakin myös Apulannasta. Punk ei ollut musiikkia jota lähtisin kuuntelemaan hetken mielijohteesta, mutta puistossa lakanan päällä istuessa ja auringon lämmön hyväillessä ja ristinollaa pelatessa, se jotenkin sopi siihen hetkeen.
Samalla sain tarkkailla muita paikalla olijoita aurinkolasien takaa. Hameiden halkioita jotka paljastivat ruskettuneita sääriä, värikkäitä ja vähemmän värikkäitä tatuointien kuvia, ihania hiuksiin sidottuja turbaaneja sekä kioskin asiakkaita.
Kioski itsessään oli huomiota herättävä, eikä pelkästään sen eteen kasautuvan jonon vuoksi. Kahvia sai oikeisiin kuppeihin ja niitä kiikutettiin puiston toiselle laidalle ja takaisin. Pino lippakiskan tasolla alkoi kohota odottaen pesua. Kiskan myyntiaukko oli täynnä kaikkea mihin katseen saattoi kohdistaa kuten kiinni liimattuja tarroja tai myyntitiskin alle spreijattuun puumerkkiin. Edessä oli muhkean ylellinen sohvatuoli joka ränsistyneenäkin toi hauskaa kontrastia elämää nähneelle kiskalle.
Olin ymmärtänyt, että paikalliset välittivät kioskeistaan ja taistelivat niiden säilymisen eteen. Haaste taisi olla varsinkin kioskien puutteellisuus ja kunto sekä ylläpitoon tarvittava raha. Olin syönyt ensimmäiset Kolmen Kaverin jäätelön, mustikkapiirakkaa, Pitkäsillan lippakioskilla ja miettinyt jo silloin hellyytyksessäni sen sympaattisuutta. Karhupuiston sateenkaarilippakioskista muistin lukeneeni useamaan otteeseen ja olihan kioskeilla myös arkkitehtuurista arvoa. Ja olin kuullut myös vegaanisen lippakioski Jänön eteen tehdyistä osuuskunnan panoksesta.
Kiiruhdin pelastamaan kuumuudessa sulavaa ässämix-mehujäätäni. Seuraavaksi aloittaisi yhtye jonka nimi aina kirvelsi takalistoa, Perseräjähdys. Heidän esiintymisensä sai minut hymyilemään. Sanoista en saanut selvää laulettiinko ”kuolla” vai ”huora”, mutta jo laulajan antautuminen karjunnalle ja olemus kun hän palkeidensa tyhjentyessä kaartui c-kirjaimen muotoon mikittömän käden pysyessä täysin suorana kylkeä vasten, olivat kiintoisia tarkkailla. Kitaristilta en kasvoja tukan alta nähnyt, mutta basisti ja rumpali, jotka olivat tuttuja, näyttivät nauttivat esiintymisestä. Vaikkei sanoista mitään selvää saanut, huomasin tulevani entistä paremmalle tuulelle, jokin kappaleissa oli tempaavaa. Ehkä myös mahdollisuus istua lakanan päällä auringon hivellessä lämpimänä auttoi vastaanottamaan musiikkia. Pimeässä luolamaisessa tilassa seisten olisin saattanut tuntea toisin.
Kiukkuista punkkaria minusta ei tulisi, mutta ehkä taas askeleen avoimempi musiikille jota en tyypillisesti kuunnellut.