Neljäskin menisi jo mukana

Maailmassa täytyy symmetrisyyden ja toistojen vastakohtana olla myös sopivasti eriparisuutta. Kartanohostelli AnnaCatharinan aamupalalinjastolle oli nostettu laatikollinen kahvikuppeja, joiden joukosta ei äkkivilkaisulta löytänyt edes yhtä samanlaista paria. Oli pientä siroa niille, joiden mielestä kahvi ei maistu ämpäristä miltään ja suuria mukeja niille, jotka lotrasivat kahviinsa reilusti maitoa. Ja toki joukossa vilahti se Ikean kahvikuppi, jolta kukaan ei taatusti ollut välttynyt, niitä kun näkyi joka toinen kahvila ja ravintola käyttävän. Ei taida olla niin pientä paikkakuntaa, niin etäistä majoitusta, etteikö astiakaapissa näkyisi ruotsalaista kädenjälkeä.

Meistä kolmen sukupolven naisista näkyi kuinka erilaisia olimme jo pelkän kuppivalinnan suhteen. Mummo joi ruusukupista, se oli sirokokoinen ja kuvio kaunis. Äiti joi rustiikkisesta savikupista, johon mahtui kahvia juotavaksi asti ja joka henki uniikkia kädentaitajan työtä. Minä valitsin Iittalan Teemaa, siksi että muumikuppien käyttäjänä tiesin sen hyvänkokoiseksi käteen, kupin tuntuma oli tärkeää. Vielä kun se olisi ollut mintunvärinen tai puuterisen roosa, olisi se voinut olla suoraan omasta kaapista.

Jos meidät laittaisi jonoon röyhelö – röyhelöisempi – räyhelöisin, menisimme järjestykksessä äiti, minä, mummo. Mummo oli luultavasti kolmen pojan jälkeen ollut tyytyväinen maailmaa tervehtineeseen tyttöön, mutta tästä olikin kasvanut poikatyttö joka laittoi koulunjuhlaan hameen sijasta kulahtaneet samettihousut. Onneksi lapsenlapset ovat olleet enemmän naiselliseen hömppään kallellaan. Vaikka niin tuntuu hömppääntyvän äitikin vuosi vuodelta.

Outokumpu – Tuusniemi

Olimme startanneet edellisenä aamuna synnynkaupungistani Outokummusta ja siirtyneet Pohjois-Karjalan puolelta Pohjois-Savoon noutamaan mummoa, äidinäitiä, Tuusniemeltä. Olin muuttanut kotoa yli kymmenen vuotta aiemmin ensin Etelä-Savoon ja siitä omaksikin yllätyksekseni Helsinkiin. Lomalle tullessa tunsin itseni turistiksi, ulkopuoliseksi hämmästelijäksi. Paikallisen leipomon puheensorina ja Ohtaansalmensillan toisella puolella asuvat sukulaiset antoivat hyvää murrekylpyä, jossa konsonantit lisääntyivät ainakin hetkellisesti takaisin puheeseen. 

Olin aina pitänyt autolla liikkumisesta, tasainen hurina ja jyrinä toivat miellyttävää taustahälyä omien ajatusten tueksi. Kotonakin pesin vapaapäivinä pyykkiä, koska koneen ääni ikään kuin hieroi aivonystyröitä lempeästi ja sai ajatuksen liikkeelle. Kun pesuohjelma koneessa loppui, kaamea hiljaisuus pysäytti puuhailun. Ehkä se liittyy mentaliteettiin ”vie mennessäs, tuo tullessas, tee ollessas”. Ei voi olla tekemättä ”mitään”. Työmatkapyöräilyn lomassa voi kuunnella äänikirjaa. Pesukoneen työskennellessä voi kirjoittaa. Auton hurratessa liikkuu paikasta toiseen, mutta ajatukset voivat kulkea vapaasti mihin suuntaan tahansa.

Mietin kuinka Itä-Suomessa kaupungit, kylät ja alueet oli nimetty niin vahvasti luonnon mukaan. Esimerkiksi Tuusniemi, Maarianvaara, Hammaslahti, Joensuu, Vehmersalmi, Juurikkamäki sekä matkamme välipysähdykset Heinävesi ja Enonkoski, olivat päätteiltään usein veteen tai ylipäätänsä maisemaan viittaavia. Aurinko kiipesi armotonta vauhtiaan korkeammalle ajaessamme peltomaisemien läpi. Seurasin traktorin puksutusta ja mietin, että jos saisin lapsia olisi ihanaa, että heille riittäisi elämään maaseudun rikkautta kaupunkilaisuuden rinnalla.

Mummo käpsehti pihallaan, oli edellispäivän pessyt mattoja ja raahannut vettä kukille. Nyt oli ehtinyt jo ennen kuutta herätessään ”pyyhkäistä” lattiat ja kantaa kuivuneita mattoja takaisin paikalleen. ”Se on tietysti henkihieverriin ihtesä siellä vetäny eilen ja on ihan kanttuvei kun lähetään”, äiti sanoi matkalla. Meistä oli samaan aikaan ihanaa, että raskasta olla toistemme seurassa. Äiti olikin myöntänyt, että koki tietynlaista taantumista ollessaan äitinsä seurassa. Hermostui mummon voivotteluun ja marttyyriuteen esimerkiksi rahan vähyydestä samalla kun tämä oikoi järven rannalla sijaitsevan talonpoikaisrokokoolla sisustetun kotinsa verhoja. Rahan määrän käsite saattoi aiheuttaa suuria railoja kenen tahansa ihmisten välille. Toisaalta äiti koki varmasti samaa kuin mitä itse, omien vanhempien ihmisyyttä, vanhenemista ja kuvitellun kaikkivoipaisuuden särkymistä oli haastava käsitellä ja myöntää.  

Tuusniemi – Palokki

Reissumme ensimmäinen kahvitauko koitti jo neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua Tuusniemeltä. Ohitimme matkalla äidin ja hänen veljiensä vanhan koulun ja mummo kertoi kuinka edelleen hieman harmitti se kun koulussa liikuntatunnilla aina hiihdettiin päinvastaiseen suuntaan kuin missä koti oli. Näin ollen koululle palatessa oli aina vielä kotimatka edessä, toiset lapset olivat jo takaisinpaluumatkalla voineet poiketa kotia kohti. Jotkut asiat vain jäävät hieman kaivertamaan vuosienkin taakse. Olihan noita omiakin turhanpäiväisiä kaiherruksia jossakin syvällä.

Mutkaisella pienehköllä tiellä olen joskus opiskeluaikoina saanut sakot. Nyt ajoin maltillisemmin ja räpyttelin väsyneitä silmiä, auto koitti keinuttaa uneen sillä kuumina kesäöinä lepo ei tainnut ulottua tarpeeksi syvälle. Matkan varrella lupasin taas kerran käydä sitten ensi kerralla pienessä kyläkaupassa, joka vielä näytti olevan hengissä Varistaipaleen kanavan kohdilla. Tästä oli lyhyt matka Lintulan luostariin, eikä mikään mahdoton koukkaus Valamon luostariin, josta sai ihania lusikkaleipiä ja jonka illan venäläisen teekattauksen olimme tänäkin kesänä käyneet äidin kanssa nauttimassa. Söin teepöydän suolakurkkuja hunajalla ja smetanalla innolla ja olin viehättynyt tavasta makeuttaa mustatee vadelmahillolla.

Olin hieman ihmeissäni, että äiti oli jostakin saanut päähänsä pysähtyä Ronttopuistossa. Olin käynyt siellä joskus lapsena kalkuttelemassa metallisen Roope Ankka -patsaan päätä joka rahapussi ojolla toivoi roposia matkailijoilta. Mutta usein päähänpinttymiä kannattaa kuunnella. Munkit ja pullat olivat tuoreita ja alakerran sahamuseossa oli mukava piipahtaa.

Cafe Saurusta ympäröi ihanan villiintynyt puutarha, josta voi löytää Ankkalinnan asukkaan lisäksi liikkuvan Pegasoksen, kosken rannasta merenneidon ja tervetuloa tienvieressä huutaa äänettömästi nimensä kahvilalle antanut dinosaurus. Patsaat on tehnyt 70-luvulla itseoppinut taiteilija Heimo Piironen metsäkoneen ketjuista. Piiroset ovatkin seppäsukua ja pihassa voi käydä aistimassa pajatunnelmaa, vaikka se voisi olla astetta miellyttävämpää jos pajassa malttaisi hieman raivata. Ajattelin samantien Hovimäkeä ja Sepän sukua, aina tuli valmiina työhön.

Ronttopuisto on oivallinen paikka pienelle pysähdykselle, ei mitenkään liian kaukana, jos ajaa Varkauden ja Joensuun välillä syystä tai toisesta. Kahvittelun jälkeen pihaan kaarsi parikin autoa jonka pienimmät syöksyivät takapihalle hiekkalaatikolle, pyörähtämään karusellissa ja etsimään patsaita jotka napottavat pihassa säällä kuin säällä.

Palokki – Heinävesi – Enonkoski

Matka jatkui Heinävedelle putiikkiin, jonka äiti oli bongannut Facebookista. Kauppa oli niitä, joita jokainen pikkukylä tarvitsee, yhdistelmän lahjatavarakauppaa, kenkäkauppaa ja lelupuotia. Kengännauhoja ja -pohjallisia, sisustuksellisia pyykkietikkapulloja, siivoustarvikkeita ja FisherPricen leluja, joiden pakkauslaatikot olivat kenties ikkunassa ollessaan paahtuneet aivan haaleiksi.

Ikkunan teksteistä sana ”kemikalio” nauratti. Outokummussakin oli kemikalio 90-luvulla. Sen pitäjällä oli permanentti, joka ei liikahtanutkaan, kuten ei sen kantajakaan lasisen tiskinsä takaa. Selkänsä takaa saattoi vain kuulla silmälaseista riippuvan kaulanauhan helmiennapsutuksen, kun täti kyttäsi katse lapaluihin liimautuneena. Me vain halusimme katsella ja ostaa sitä samaa huulikiiltoa mitä ”kaikilla muillakin” luokan tytöillä oli. Heinäveden putiikkiin ei jäänyt meiltä tällä reissulla kolikon kolikkoa, mutta se yksi laukku jäi hieman harmittamaan.

Usein porukassa tehdyillä reissuilla pitää tehdä paljon päätöksiä. Eniten tietysti ennen matkaa, siinä vasta uuvuttava kokemus tällä kertaa, sillä reissu ei saanut maksaa suurinpiirtein mitään, pitäisi tuoda jotakin uutta nähtävää, helpottaisi minua edes hieman lähemmäksi Helsinkiä ja joka olisi kuitenkin kohtuullisen matka päässä. Lopulta kun saimme ilta kahdeksalta seuraavana aamuna alkavan reissun määränpään päätettyä ja majoituksen varattua, olimme päässet tuskastumisen urista nauramisen kukkuloille ja soittaa kikatin kolmannelle matkaseuralaiselle, että nyt laukku valmiiksi.

Päätöksiä tipahtelee myös matkan varrelle. Missä syödään tai mitä kolmesta reitistä käytämme Heinävedeltä Savonlinnaan. Jompaakumpaa joka menee Kerimäen kautta vai sitä jossa mennään lossilla yli. Valitako maailman suurin puukirkko vai kuljetus veden yli. ”Ihan sama, päättäkee työ” kuului vierestä. Valitsin nopeasti umpimähkään lossireitin ja halusin päätöksenteon kuluttavan energiaamme kuumuudessa mahdollisimman vähän. ”Ei oo olemassa ihana samaa”, olin kuullut jo pienenä ja yritin aina muistaa sen. Olen aiemminkin pohtinut päätösten teon uuvuttamisesta, vaikka kyseessä olisi näinkin yksinkertainen asia. Tai mitä merkkiä popcornia ostaa kaupasta. Tai mitä ruokaa tehdä tänään. Kun päätöksiä on ripotellen pitkin päivää, niihin väsyy. Tulee ”ihan sama” -fiilis. Joten siksi reissussa tulisi myös päätökset jakaa osallistujien kesken. Tosin, niin tulisi myös kustannukset. Terveisin siivelläeläjätytär. Siksi yrittäisin edes tehdä niitä päätöksiä. Ja jakaa kuskin vastuuta.

Etsimme kolmet silmäparit tarkkana sopivaa evästyspaikkaa matkanvarrella ja Enonkoskella luovutimme ja kurvasimme parkkipaikalle. Takakontissa odotti voileivät taskuihinsa käärittyinä suolainen metwursti kielen lailla sisältä pilkottaen. Jaettu Pepsi Max ja eväsleivät maistuivat hyvälle olivat ne sitten nautittu järvimaisemalla tai kirkonkylän hiekkaveistospatsaiden tuntumassa. Huokailimme kuumuutta ja ihastelimme kansainvälisen hiekkaveistoskilpailun tuloksia jotka kuumuudesta huolimatta olivat kasassa. Lueskelin netistä, että hiekkaveistosten teko muistuttaa perunan kuorimista. Kerros kerrallaan muoto ilmenee. Ihan kuin me ihmiset. Kerros kerrokselta meiltä höyläytyy irti kerroksia joita emme tarvitse. Meillä kolmella kerroksia on höyläytynyt jokaisella omalla tavalla. Ajattelin myös ukkia jolta oli viime vuosina höyläytynyt irti jotakin minkä ansiosta hän puhui vapaammin ja hellemmin asioista joista ei ennen kuultu.  

Enonkoski – Savonlinna

Takapenkiltä matkanjohtajaksi ristitty äiti etsi meille etupenkkiläisille Savonlinnan kirpputoreja. Tosin kun ensimmäiselle pääsimme, ei hänkään lähtenyt tyhjin käsin vaan painavan UPO:n valurautapadan kanssa. Mummokin oli havahtunut vireille, kun saavuimme kirppareiden äärelle. Ohjeita tuli vierestä ja takapenkiltä, kun toinen yritti navigoida ja toinen havainnoi mainoskylttejä. Ensimmiäselle päädyimme vahingossa, toinen oli kiinni ja kolmas niin täynnä tavaraa ettei koko iltapäivä olisi riittänyt joka artikkelin käääntelylle. Tilassa oli kyllä kokoakin, sillä miten muuten kaikki astiat, retromekot, vintageasusteet ja taulut olisivat mahtuneet esille. Jos minulta puuttuisi jokin yksittäinen Arabian vanha lautanen tai antiikkisesta valaisimesta olisi hajonnut kuuppa, tulisin tänne. Tosin myyjät eivät aina hinnan perusteella olleet kovin hanakoita luopumaan tavaroistaan. Thaimaan tuliaisena tuotu norsukuvioinen ruskea saippuakippo maksoi kaksikymmentä euroa. Olen varma etten koskaan niin paljoa maksanut edes kolmesta kun niitä itsekin toin mukanani.

Olimme Savonlinnan torilla sen verran myöhään iltapäivästä liikkeellä, että sitkeimpiä myyjiä lukuunottamatta tunnelma oli pakattu osittain jo pakettiautojen kyytiin. Muikkujahan sitä olisi pitänyt syödä Savonlinnan torilla. Mutta olimme sen verran myöhään liikenteessä, että torimyyjät olivat jo suurimmaksi osaksi pakanneet. Etsiydyimme kelluvan terassin äärelle varjoon jossa lepo ja tuulen puhallus höllensivät mieltä. Turvonneita jalkoja helpottamaan torin reunalla neuvoi pakumies. ”Heitätte vaan rouva jalat tuonne veteen ja pumppaatte niin johan alkaa kiertämään”, mies neuvoi mummoa joka onneksi sentään myönsi ääneen, että nilkkoja turvottaa niin vietävästi. Olimmehan lontanneet jo koko päivän edestä.

Kun me heitimme mummon kanssa jalat nilkkoja myöten Saimaaseen, äiti pohti sitä, että mikä siinä oli että kaiken toiminnan piti olla jotenkin negatiivista tai ainakin raskasta meille itäsuomalaisille. Lontattiin, laahustettiin ja vedettiin suurinpiirtein kivirekeä jatkuvasti perässä ettei unohtuisi elämän raskaus. Ei koskaan kevyesti. Hipsiminenkin kuulostaa kuin joku salaa koittaisi kevyesti liikkua. Vaikka kyllä minusta tuntui jalkojen uittamisen jälkeen, että kengät vähän lonksuivat ja askel mukavasti keveni. Vai lieneekö syynä edessä häämöttävä jäätelökioski.

Olavinlinna ei ollut tämän reissun käyntikohteita. Mummo sanoi, että oli ”muistaakseen joskus kauan kauan sitten kerran käyny”. Minullekkin riitti ihastella Linnan olemusta rantatietä kävellessä joka kaarsi houkuttelevien ravintoloiden vierellä. Olin peruskoululaisena käynyt kuoronretkellä linnassa ja mieleen oli jäänyt Olavin patsas jonka varvas oli astumassa yli korokkeeltaan. Tai, kuten moni on varmaankin kuullut jos on oppaan vetämän kierroksen linnassa tehnyt, vetämässä varpaitaan takaisin jalustalle. Olavikin on kuulemma kova jäätelön perään eikä juuri edellisenä yönä käydessään linnan pakastimella ollut ehtinyt vetäytyä takaisin asentoonsa ennen siivoojien tuloa.

Varparannan majoitus

Mummo oli ropistellut jo aamukuuden aikaan lääkepussukkaansa ja arvasin, että migreeniä taas taltutettiin. Illalla hän oli nukahtanut levollisen näköisenä selällään ja kädet vatsanpäällä ristissä kuin arkkuun kömpineenä. Hän putputteli vällyjensä välissä ja jonkin ajan päästä unikuoroon liittyi äitini toiselta puolelta huonetta, joka päästi hellepäivästä jo hieman viilentyneeseen huoneilmaan kuorsauksia. Kuuntelin toisella korvallani kuulokenapista Satu Rämön kirjaa islantialisista ja nukahdin hieman sen jälkeen kun opin lausumaan Skyrrin ”skiiriksi”.

Migreeni oli siirtynyt mummolta äidille ja antoi ajoittain merkkejä omassakin päässä. Työterveyslääkäri tosin ei ollut samaa mieltä, koska särkyni kuulosti liian kokonaisvaltaiselta, ei täsmäiskuilta, ja toivoin hänen olevan oikeassa. Välillä pääkipu yhdistävänä tekijänä tuntui määrittävän varsinkin äidin ja hänen äitinsä suhdetta. Sen sijaan, että kysyttiin puhelimessa mitä kuului, kysyttiin ”oliko koskenu päähän”. Migreeni on kummallinen vaiva, se tuntuu muuttuvan vähitellen osaksi kärsijäänsä raajan tavoin. Samanarvoiseksi kuin käsi tai nenä. Särkyä kärsivästä henkilöstä tulee yksioikoisesti migreenikko jolloin vaiva ainakin kiinnittyy henkisesti kantajaansa antaen syytä alistua voivotteluun.

Majoituksen olimme valinneet jälleen kerran fiilispohjalta. Hulppeisiin meillä ei ollut likviditeettiä joten luotimme edullisimpien majoitusten valinnassa tunteeseen. Kartanohostelli AnnaCatharina vaikutti sympaattiselta vaikkakin koivukujan läpi ajaessa ei ollut vaikea uskoa sen kartanohistoriaa, sen verran pihapiirissä riitti nurmenleikkuuta ja rakennuksessa kokoa. Takapihalta piti käydä kurkkimassa minigolfalue ja sauna jossa hauskana yksityiskohtana ei löytynyt lauteita vaan saunatuolit. Lakanat olivat taattua hotellilaatua, muuten paikasta tuli hieman koulu mieleen. Ainakin samanlaisia kaiteita pitkin liu´utettiin kämmeniä Keskustan koulun ala-asteellakin sillä luokkamme sijaitse toisessa kerroksessa ja kuljille rappuja päivittäin ruokalaan ja välitunnille. Jaettu WC- ja kylpyhuonekaan ei haitannut, koska saimme aikalailla olla rauhassa. Kuulimme vasta nukkumaan käydessä autojen ovien pauketta pihalta.

Aamupalalle kömmimme heti kun oli kohteliasta. En voinut itse sietää työntekijän näkökulmasta, että joku kärtti aina kymmentä vaille jo paikalla kahvipannun kahvassa. Ehtisi vielä kävellä kaupungissa Linnakadun mukulakivillä ja ihastella puutaloja joita Savonlinnassa on säilytetty melko vähän. En väsy ihastelemaan aina uudelleen Helsinginkään puutaloalueiden taloja.

Äiti kertoi aamiaisen jälkeen ajatelleensa, että neljän hengen pöytään olisi mahtunut vielä yksi, neljännen sukupolven edustaja ja oli melkein alkanut itkemään pelkästä ajatuksesta. Minäkin toivoin, että oma mummoni vielä ehtisi ja jaksaisi lähteä reissuun missä meitä olisi neljä sukupolvea. Ja äiti saisi kokea samaa kuin minä oman mummon kanssa. Saisi olla enemmän kaveri kuin kasvattaja.