Kylkeään kääntänyt kesä
Heinäkuu kääntyi elokuulle yhtä laiskasti kuin minä kyljelleni helteiden puuduttamana. ”Helvetin helle”, oli äkäissyt otsaansa taskusta kaivamallaan ruttuisella liinalla pyyhkinyt laihanjäntevä ukko lähikaupassa. Kivennäisvesien osastolla oli päiväkausia ollut ammottavia aukkoja ja ne juomat, joita vielä oli, näyttivät hassuilta yrittäessään täydentää hyllyjä. Kuin sodan käyneitä armeijan rivistöjä, jotka yrittivät vielä pitää kuviot urheasti koossa.
Itse kukin oli jo kyllästynyt kantamaan pullo- ja litrakaupalla juomia jääkaappiin, joka myös hikoili tuskissaan kotona. Maito-osastolla olivat vetäneet verhot tuotteiden eteen pitääkseen viileyden jokseenkin kohtuullisena, ettei ostoskoriin sujautetussa tetrassa olisi kotona yllätyksiä. Maha alkoi kuplia juomacoctailista jota lipiteltiin veden lisäksi. Aprikoosin ja jasmiinin makuinen kuplavesi alkoi jo tympäistä. Päätä särki, koska luuli juoneensa tarpeeksi, mutta sitä taisi vain sekoittaa päivät toisiinsa eikä enää pysynyt juomalitroissa kiinni.
Jäätelöaltaan uutuudet ja vanhat suosikit oli käyty läpi ja päädytty takaisin Ässämixeihin joiden syömisessä oli kiire, ellei halunnut päätynyt nuolemaan myös kättään jolle vihreän ja oranssin värinen sokerinen hedelmä-salmiakkitahma valui. Vanha suosikki, Pirkan choco grande mandel, oli noussut löytönä toiseksi suosikiksi ja palautti hetkellisesti aikaan jolloin maksettiin markoilla ja annettiin bestikselle sydämen puolikkaita kaulasta roikkumaan.
Kokoaikaiseen hikikalvoon, kuin sukelluspukuun, oli olemassa nautinnollinen riisuutumiskeino. Laiturilta saattoi vain hylkeenomaisesti välillä pyörähtää veteen, huljuttaa jokaista nihkeää taivetta, kunnes kömpi takaisin aurinkoon kuivattamaan uikkareita. Bikineitä ei tarvinnut edes vaihtaa kuiviin vaatteisiin, koska ne kuivuivat niin nopeasti. Kirjaa ei jaksanut kauaa lukea, koska sivuille tipahtaneet hikipisarat raivostuttivat, eikä sopivaa lukemisasentoa tuntunut löytyvän.
Yöllä hurisi tuuletin niin, että aamuyöstä heräsi uskoen sateen tulleen. Mutta ei. Tuuletin se vain tahkoi ilmaa lävitseen ja piti valita joka äänettömyys tai kohtalainen viileys, jos aikoi nukkua. Ei voinut nukkua ilkosillaan, koska mikä tahansa ihon kosketus tukahdutti. Oli se sitten omat reidet päällekkäin tai toisen selkään painautuva rintakehä. Vauvamahastaan päässeet äidit huokailivat, sillä paino oli siirtynyt lämpöpatteriksi syliin.
Onko sitä sitten ikinä koskaan hyvä? On ihanaa kun on lämmintä, monelle se oli sitä ensimmäiset kaksi viikkoa, mutta kun viikkotolkulla kestäneen helteen myötä luopuu rintsikoista ja tukanpesusta, koska se on nihkeä heti seuraavana päivänä, alkaa kaivata edes päiväksi sitä että voisi vetää harteilleen vilttiä. ”Sopiva ilma ihmiselle olisi noin 23 astetta”, tuumi joku ääneen. 15 astetta olisi kuulemma tieteellisesti optimaalinen, silloin keho olisi balanssissa, eikä tarvitsisi joko jäähdyttää tai lämmittää. On niin vaikeaa ymmärtää olevamme osa luontoa, emme sen jumalia. Jos luonto hikoilee, ei luonnollinen olotila ole paahtaa (haha) menemään vaan viettää siestaa. Syödä ja lenkkeillä sitten illalla. Tai lokakuussa.
Ja nyt kun ilma on viilentynyt, syksy alkaa tuntua selkeämmältä ja ihokarvat nousevat hieman pystyyn iltatuulessa parvekkeella, alkaa hiipiä pieni haikeus. Sivuja käännellen kirjasta, joka on odottanut hien täplittämänä kesästä, miettii jo että tätä kesää tulee vielä niin ikävä.