Kadonnutta aikaa etsimässä
En ole Proustiani lukenut, mutta kauniin nimen hän on valinnut kirjoilleen. Mutta Leevistä on minulle Proustiksi. Hän lauloi suloisesta sudenkuopasta josta ei koskaan kivuta voittajana.
”Jos etsit kadonnut aikaa jotain josta jouduit luopumaan
liian usein huomaat ei se totta ollutkaan.”
Ja silti siinä on sen viehätys. Aika vain kuluu. Menetetty aika on mennyt ja jos vielä käyttää aikansa siihen, että sitä voivottelee, on menetys kaksinkertainen. Aika on samalla käsillä jatkuvasti ja tavoittamattomissa. Voi vain käyttää sen saman määrän mitä kaikilla muillakin on.
En tiedä onko seuraava jonkun toisen keksimää vai omaani, vai jotakin siltä väliltä. Että joulupukin apulaisilla on niin kiire vuoden lopussa, että he varastavat aikaa, että ehtivät kaiken saada valmiiksi. Ja palauttavat sitä sitten kun jonotat hammaslääkärille, kauppaostoksien kanssa kassalle tai odotat ystävää kaupungilla viimaisessa tuulessa. Minun kohdallani luultavasti silloin kun odotan HSL:n bussia. Pari-kolme minuuttia tuntuu siksi niin pitkiltä.
Mutta jos aikaa voisi ihan vähän siirrellä ominpäin. Siis sitä mitä pikku tonttuset eivät vie. Siirtäisin iltapäivän bussimatkan ajan aamuun. Että saisi pidempään kuunnella podcastia, täyttää Metron ristikkoa tai katsella ulos ikkunasta. Nojata silmät kiinni kylmää lasia vasten ja hautautua huivin sisälle kuulokkeista tulvivan tarinan maailmaan.
Aamuissa asuu suomalaisuuteen liitetty mörkömäisyys. Ettei tarvitse herätä niin nopeasti sosiaalisuuteen, kun silmäpussitkaan eivät ole ehtineet painua vielä. Ei tarvitse kuunnella sitä hassusti suome ääntävää harjoittelijaa joka kimeällä äänellä aamuisin pukkarissa ja kaikuvilla käytävillä kimittää omia asioitaa. Monologia jota on pakko kuunnella sillä hän varmistelee ympärillä oleviltaan jatkuvasti, että olemme hänen esityksessään mukana. Aamut täytyisi olla rauhoittaa. Kuin yksityiset takapihat. Kieltomerkit ettei niitä saa roskata äänimelulla jota päivään heräävä ei itse ole valinnut.
Mutta eihän siitä mitään tulisi. Kaikki jo kerrotut tarinat ja nekin joita ei ole vielä kirjoitettu, päättyvät aina ahneuteen ja tuhoon. Aina halutaan rikkoa rajoja, olla suurempia jumalia. Siirrettäisiin aikaa koko ajan enemmän. Kehitettäisiin tekoaikaa, varastettaisiin toisten aikaa. Ostettaisiin sitä raitiovaunuissa pummilla matkustavilta kodittomilta halventavan halvalla, sillä syyllä etteivät he yön kylminä tunteina aikaa tarvitse. Aina siitä syntyy katastrofi.
Huomenta tähänkin aamuun.