Helsinki – osa 2 – Lähtijät

Tämä tekstin otsikkona olisi voinut käyttää myös Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmatta osaa. ”Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät”.

Minä en koskaan halajanut Helsinkiin (”halajaa” on ihan oikea verbi, ainakin itä-suomalaiselle). Ajattelin sen olevan vaihtoehto vain jos siellä olisi koulu tai työpaikka jonne ehdottomasti haluaisin ja pääsisin. Ajattelin asuvani Itä-Suomessa lähellä sukulaisia ja kotiseutua, vaikka en pitänyt mahdollisena jäädä kotikaupunkiin. Tärkeydestään huolimatta se on pieni, mahdollisuudet ovat luonnollisesti suppeammat.

Ja täällä sitä ollaan. Tulin koska tilanne vain meni niin, tuli mahdollisuusrako paeta vanhasta ja muuttaa jotakin. Ja puoliso oli mennyt edeltä ihan vain muutamaksi kuukaudeksi. Sitten vielä muutamaksi. Ja sitten taas kerran muutamaksi. Unohti kertoakin välillä, että sai taas pätkän jatkaa. Lopulta ajattelin, että nyt pitää tapahtua jotakin joten lähdin perässä. Kuulin Edelmannin laulavan ”..kun Porvoonkadun pysäkille jäät..”. En tiennyt mistä kappale kertoi, mutta tuo rivi muuttui todeksi.

Jos lähdet matkaan, olet ottanut lähtijän roolin pysyvästi. Lähdet myös jatkossa, takaisinpäin. Tai edestakaisin. Ne jotka jäävät, odottavat aina että lähtijät tulevat moikkaamaan, tervehtimään ja vierailemaan. Lähtijät käyttävät paljon enemmän aikaa lähtemiseen, matkustamiseen ja saapumiseen, kuin ne jotka jäivät paikalleen. He odottavat sormi kahvinkeittimen napilla, kun kestää. Mikä oikeus on niillä, jotka jäävät, pysyä paikallaan.

Aika alkaa näyttäytyä elämässä yhä suuremmalla volyymillä. Että se kuluu, että sitä on niin maltillisesti. Olen itsekkään väsynyt ajoittain siihen, että saavun aina paikalle. Siitä tulee ajoittain olo, että minä saavun muita varten. Mikseivät tule välillä minua varten, minun luokse. Ei se ole sitä, että läheiset, ystävät ja kummilapset eivät olisi tärkeitä vaan sitä että ymmärtävätkö ihmiset, että sen kuuden tunnin ajan jonka käyttää suuntaansa pakkaamiseen ja matkustukseen, muilla on aikaa lajitella erilleen joutuneita sukkia ja käydä kaupassa. Että odottaminen tuntuu odottamiselta, koska heillä on aikaa siihen. Minä toivoisin välillä, että olisi aikaa ”ihan vain omille jutuille” jotka saattavat olla tyhjänpäiväistä nyhertämistä, ajatuksien tiivistämistä kolmeen riviin tekstiä tai parvekkeella lojuvan kirppiskassin viemistä kierrätykseen.

Sitä kokee sitten omantunnon tuskaa siitä, että on vain halunnut jäädä kotiin tekemään ”ei mitään erityistä”. Joten. Kaikkia teitä ihmisiä, ajattelen ja kaipaan. Olisi niin mukava nähdä ja viettää enemmän aikaa. Mutta jos olen yhtä tärkeä, on teidänkin aika joskus lähteä, edes kylään.