Vaaleanpunaista muttei hattaraista
Kun avaan sen vaaleanpunaisen nauhoin paketoidun uutisen jota en olisi halunnut kuulla, menen piiloon sinne missä lapsena jo oli hyvä olla. Riisuudun vielä, kun olen ulkoisesti ehjä ja astun kaakeloidulle lattialle. Metalliset suihkuverhorenkaat pitävät ääntä siirtyessään tangolla ja väljä ovi paukuttaa ovenkarmiin, kuin joku koputtaisi koko ajan. Mutta kukaan siellä ei ole. Käännän suihkun niin kuumalle kuin nahka kestää, sillä palelen. Istun lattialle ja valelen itseäni. Äiti sanoi, että se on kuin takaisin kohtuun ryömisi maailmalta.
Nojaan seinään ja suojaan itseni kyyryyn. Suojaan niitä. Jos johonkin kaikissa niissä nuoruuden epävarmuuden hetkissä olin ihan tyytyväinen, ne olivat ne. Nyt syöpä haluaisi viedä ne ja jättää minut tänne suihkuun miettimään menettäisinkö minuudesta, naiseudesta jotakin. Artikkelit julkisuuteen kasvonsa antaneista kasvoista eivät auta. Tästä tulisi vielä pitkä matka sisälle, enkä edes ollut ajatellut vielä kehoni muita tulevia kipuja.
Yllä kuviteltu kohtaus ei ole totta. Tai ehkä se on totta jollekulle. Ja ehkä se on totta minulle joskus. Mutta seuraava kohtaus on totta.
Vedin ylleni nahkarotsiani, kun luonani majaileva ystäväni katse kävi taskunreunaan kiinnitetyssä Roosa Nauhassa. Minna Parikan klassikot kipsuttelivat rintasyövän puolesta. Silottelin nauhaa innoissani selittäen minkä vuoksi sitä myydään ja minne varat menevät. Ystäväni näytti nyrpeää naamaa.
Hänen mielestään koko nauha oli älytön. Hän ei ymmärtänyt sen tarkoitusta. Ihmetteli miksi sellaiseen syöpään kerätään niin isolla haloolla varoja. Miksei vaikka aivokasvaimen puolesta mieluummin?
Mummoni ja hänen kahden sisarensa yhteensä kuudesta on jäänyt leikkauspöydälle yli puolet. Parhaimmin selvinnyt on mummoni, jolta leikattiin ”vain” pala toisesta. Vaikka heistä ei leikattu persoonaa, elämänlaatua tai elämiseen merkittävästi vaikuttavaa kehon osaa kuten kättä, saa se olla silti pysähdyttävää.
Ystäväni oli jonkin aikaa aiemmin menettänyt isänsä aivokasvaimelle. Hän asui luonani jonkin aikaa ja prosessoin tapausta niin rajusti, että se näkyi hänessä fyysisesti. Polvi naksui ja nukahtaminen oli vaikeaa hänen pyöriessään ja tiuskiessaan. Se oli uuvuttavaa seurata sivusta, kun ei voinut tehdä muuta kuin välillä mennä pitkälleen viereen ja yrittää olla. Siksi ymmärrän hänen kommenttiaan ja toisaalta olen närkästynyt.
Meillä on monia sotia voitettavana ja paljon tehtävänä maailman pelastamiseksi. On apua tarvitsevia, kuukausilahjoituksia, keräyksiä, Koulurauhaa-lehtiä ja punaiseen pukeutumisen kampanja päiviä. Yhden naisen voimalla, tai kahdenkaan, ei kaikkia pelasteta. Mutta kun yksikin muurahainen johonkin kekoon pinoaa vähän kerrallaan, niin koitetaan pysyä tasapuolisina. Minulle Roosa Nauha on tärkeä.