Kahvikuppianalyysi

En ole addikti. Pärjään mainiosti aamun ilman, olen yhtä aamu-uninen kahvilla tai ilman ja pääsen töihin yhtä lailla ilman. Päätäni ei särje, jos en saa kahvia.

Olen enemmänkin fiilistelijä. Nautin siitä mitä kaikkea kahvikupillisen ympärille muodostuu.  Vapaapäivän aamuna kahvikupillinen tai kaksi antavat luvan jäädä hetkeksi paikalleen. Ei ihan vielä tarvitse kaivaa imuria kaapista tai juosta asioille. Lapsena kahvihetki vieraiden kanssa tiesi herkkuja. Pidän kahviloiden sosiaalisesta tunnelmasta ja ääniä jotka kahviin liittyvät. Kahvipapujen helmimäinen ropina myllyyn lisätessä ja niiden jauhaminen, keittimen porpotus ja lusikka kilahtelemassa kupin reunaan.

Teen päivittäin töissä erikoiskahveja. Kuivaan kahvan, asetan sen telineeseen, painan nappia jauhaakseni kahvan täyteen. Teen minulle opetetun baristan ristinmerkin (vaikken itseäni niin ammattimaisesti kutsuisikaan) eli neljän ilmansuunnan vetoliikkeen tasoittaakseni purun, pyyhin ne ylimääräiset vapaasieluiset, jotka haluavat maailmalle kahviksi joutumisen sijaan, asetan kahvan koneeseen ja valutan shotit samalla, kun vaahdotan maitoa. Välillä kuplia tulee maitoon liikaa, joskus vaahto kiiltää erinomaisesti. Tuurilla saatan saada sydäntä muistuttavan kuvion pintaan ja ilahdun, vaikka tiedän sen merkityksen makuun olevan periaatteessa mitätön. Yksi esimiehistäni kysyi kerran, että minkä arvelisimme vaikuttavan lopputulokseen kaikista eniten? Luulin, että laadukkaat pavut, mutta vastaus olikin ”human factor”. Paskoista pavuista saa oikealla tekniikalla parempaa kahvia, kuin maailman parhaista (kuka senkin määrittää) kämäisellä tyylillä. Ja sitä kautta periaatteessa kuviokin voi vaikuttaa, sillä itse kuvittelisin hyvän kahvin sijaan hyvän kahvin kuviolla tuovan lisäripauksen kokemukseen.

”Se kahvi mitään valvota. Minä hörppään puoli kuppia iltaisin ja painun unille.”

Vaikka rakastan kahvinkeittimen tuomaa arkista ääntä, oma keittimeni on ylähyllyllä, koska se vie enemmän tilaa kuin pressopannu ja jälkimmäisellä tulee mielestäni pehmeämpää ja parempaa kahvia. Ja sillä saa tehtyä vähemmän, sillä en kestittele täällä puolta sukua harva se viikkoa. Toki jos päätätte tulla niin nosta keittimen koristeen asemasta ja pyyhin siitä pölyt. Ylipäätänsä jotenkin lähisukulaiseni liittyvät kahviin tiiviisti. Yllä oleva lausahdus on mummoni suusta.

 

”Let´s talk about milk, baby!”

Juon rasvatonta maitoa, mutta kahvimaidossa pitää olla rasvaa. Jopa kermaa. Hassua muuten, kerran veljeni kanssa kotikaupunkimme leipomossa kahvitellessa molemmat huomasimme käyttävämme kermaa jos sellainen on vaihtoehtona. Nam. Sellaisen vaahdottimen voisin hankkia. Kun jaksan, lämmitän kaasuhellallani kahviin maitoa reilummin. Mukamaitoja olen kokeillut, kauramaitoa varsinkin lämmitettynä on ihan ok, mutta olen kyllä ehta maitolalli.

”Eihän se kahvi miltään ämpäristä maistu.”

Ystäväni isä, melko isokokoinen henkilö, juo kahvin mieluiten sellaisesta yhden sormen kupista (tarkoitan sitä korvaosaa). Muumimuki alkaa olla jo ylärajoilla. Jokin fanaattinen salamarakkaus minulla on kahvikuppeihin. Ihastun aina uusiin ja fiilistelen kirpputoreilla kahvikuppeja kädessäni. Hyvä kuppi on sopiva käteen, eli tarpeeksi iso, kaksi sormea mahtuu sen korvaan, se painaa jonkin verran ja on lisäksi kaunis. Niin kuin tällä hetkellä minulla Tunturi -kuppi. Kiitos vaan Pentik, että päätit lopettaa tuon sarjan. Yritän olla hajottamatta nykyisiäni. Kupin koko on tärkeä siksi, että katseelle pitää jäädä tilaa kuppiin. En voi sietää, että toistuvasta ystävällisestä huomautuksesta huolimatta, saan usein käteeni piripintaisen aamukahvin. Vielä jos se on vähän tujakkaa, etten saa lisättyä maitoa, koska kupin päällä on jo pintajännitys, kaadan sitä usein ärtyneenä viemäriin. Voin juoda kaksi vajaata kupillista, mieluummin kuin yhden aivan täyden. Vaikka kahdesta vajaasta tulisikin enemmän. Take away kahvinkin otan mieluummin isoon kuppiin ja kaadan sinne pienen kupin verran kahvia. Vaikka se maksaisi hieman enemmän. Kuppi tuntuu paremmalle kädessä koon ja materiaalin suhteen (usein ne isommat ovat yleensä paksumpaa pahvia) ja kuten sanoin, katseelle ja loiskuttelulle jää tilaa. Jotenkin kahvin suhteen en aivan usko siihen, että otetaan ”koko rahan edestä” määrällisesti.

”Oot semmonen hifistelijä.”

Nimitämme serkkuni miestä kahvihifistelijäksi, jonka hän kyllä kieltää. Pohdin sanan merkitystä ja päädyin googlettelun jälkeen hifistelyn tarkoittavan ”hienostelua”. Siinä sanassa on jotakin nenää nyrpistelevää. Pieni lapsi saa hienostella, se on suloista. Mutta aikuinen on hienostellessaan enemmänkin turhamainen. Ja se taas..no on niitä ja meitä ja heitä, jotka nyrpistelevät hienostelijan nyrpistelylle.

Hifistely on kenties sitä, että joku löytää melko arkisesta, jostakin totutusta asiasta tai tavasta, hienosäädettävää. Tai lisämahdollisuuksia. On eroa ovatko ne henkilökohtaisia mielipiteitä, riittää että itsellä on kaapissa mieluista kahvia tai jauhaa kahvin, vai osoittaako muille, että heidän tapansa on väärin. Vaikka olen itse kahvikuppianalyysin jälkeen mieltynyt tietynlaiseen kuppiin, maitoon, pehmeään kahviin ja kiireettömään hetkeen, en kieltäydy Ikean kupista (en tiedä, mutta jotenkin vihaan niitä kuppeja vähän) tarjoillusta kahvista jonka keittäjälle (tai suodattajalle, kuten työtoverini viilasi pilkkua) riittää, että se on kuumaa ja mustaa. Otan ehkä santsinkin jos vain on maitoa. Pannukahvi menee kyllä ilmankin. Kahviin liittyy niin paljon sosiaalisen käyttäytymisen tilanteita. Jos tarjotaan, on kohteliasta vastata myöntävästi. Hifistelyssä on vaakakupissa pitääkö itseään parempana vai osaako vain nauttia mieltymyksistään ja jakaa jos toinen on siihen altis.

Ja ne kahvinpurut (Ai kahvinporot vai? Siis poro on eläin.) Niistä saa erinomaisen kuorinta-aineen, kun sekoittaa oliiviöljyyn. Vaikka yleensä tämän asian muistaa, kun on juuri heittänyt ne purut menemään..