SE aika vuodesta

Niityt keräävät luonnon harsokukkaa ylleen kuin untuvaista peitettä. Minäkin nostan haaveeni esille. Se odottaa aina tätä aikaa vuodesta kätkettynä haalistuneiden ruusukuvioiden hatturasiassa.

Silkkipaperi kuulostaa aina yhtä juhlalliselta ja arvokkaalta. Pitkä luonnonvaalea pitsikuvioinen mekko jättää vain varpaat näkyviin. Se mahtuu yhä ja rakastan sen yksittäisiä karkaavia lankoja aina vain enemmän. Pieni toivo nousee rinnassa.

Opettelen punomaan hiuksiani palmikoille ja tiedän mistä löytyvät alkukesän kauneimmat kukat seppelettä varten. Hatturasiassa on vihreää sidontalankaa jolla päähineen voisi sitoa napakaksi. Kampaus saa näyttää siltä, että olen ottanut päiväunet ja muutama vanuttunut kiharakokelas tursottaa letin välistä. Niin kuin langat mekosta.

Sormuskin mahtuu yhä. Kultainen rengas jonka keskellä suuri vaaleansininen kivi kukan muodossa. Olen valmis. Tänäkin kesänä.

Löysin tänä kesänä uuden pellon. Se on sillan alla, jonka yli pyöräilen töihin. Suurempi se on kuin tarvitsisin, mutta sitä reunustavat turvalliset koivut sekä siellä täällä pilkottavat keltaiset kukat ja sinistä taivasta kohti kurottavat sinertävät lupiinit kiehtovat. Tärkeimpiä ovat kuitenkin ne tuhannet todistajat jotka tekevät pellon sielun, koiranputket.  

Yhtäkkiä huomaan, ett kesä ehtii kiiriä taas niin pitkälle, että koiranputkien aika on ohi. En löytänyt Häntä tänäkään kesänä.

Hattulaatikkoa ylähyllylle asetellessani tiedän, että koiranputket tulevat taas ensi vuonna.