Kyläluuta

”Alituiseen kylässä, vieraisilla käyvä henkilö”.

Lapsena olin melkoinen sellainen. Toisinaan naapuritalon mummon luona pullalla, sienen perkaus kaverina tai yrityksissä silittää hellyyttä pakenevaa kissaa. Kavereiden luona kävin leipomassa tai yökylässä kikattelemassa, yläasteella istuin parhaan ystävän luona koulun jälkeen lukemassa seiskaa. Silloin opin juomaan kahvia kultareunaisista kukkakuvioisista mukeista. Kulta Katriinaa. Nykyään kyläily on jäänyt vähiin, koska kotona on niin mukava tai yksinkertaisesti tarve olla.

Kävihän sitä tässä kesän alussa Kokandereilla. Minulle aivan uusia tuttavuuksia. Tai ei aivan, olin tavannut perheen isän kerran ja ansaitsin sen vuoksi halauksen heti ovella. Hän tosin on Kuopiosta eli ”järkevä ihminen” kuten äitini savolaisena summasi.

Kesä oli silloin melko alussa. Sikäli jos sitä tänä kesänä kunnolla tulikaan, mutta silloin ainakin toivo paahteisista päivistä oli vielä mahdollisuus. Pyörän korissa hyppi tuliaisleipä, jonka leivinpaperi-juuttinaru paketointia saattoi kutsua rustiikkiseksi. Ajettiin harhaan pari kertaa, mutta se ei haitannut. Kulmat olivat uusia, pärjäsi hihattomassa ja luonnon vehreys huumasi. 

Heidän kotinsa oli täynnä tavaraa. Silmät sai laskea minne tahansa ja aina oli nähtävää. Pari hyllyllistä pez-karkkiautomaatteja. Lipaston päällä vanhoja säästöpossuja, myös sellainen kultainen jonka pennit näyttivät merirosvon aarteelta lastenhuoneen matolla, kun possu oli tullut alas viimeisen kerran. Keittiössä retropurkkeja, yläkerrassa kymmenittäin kylpyankkoja. Olin aivan hurmiossa.

Huuskassa delfiinikuvioisen renkaan päällä istuessa oli vieraille tarjolla vessalukemista. Keittokirjoja aivan oikean ohimon lähettyvillä, käden ojennuksen päässä. Intiimissä tilassa oli myös intiimiä luettavaa. Perheen saamia postikortteja, kuvapuolestaan seinään kiinnitettynä. Mietin, olivatko lähettäjät piilottaneet nimimerkkien, piirroksien tai rivien väliin tulkintani ulottumattomissa olevia viestejä. Salakoodien murtamiseen toi lisäjännitystä se, että oven lukko ei toiminut ja minut saatettiin yllättää itse teosta.

Ja kirjoja. Rentoudun kun näen kirjoja, koska lukevat ihmiset saavat olon tuntumaan turvalliseksi. Vieraalle uudella maaperällä on vielä tämänkin jälkeen paljon puuhaa. Sekaisin Ikeaa ja vanhaa. Kirpputorilöytöjä ja alekorista löytynyttä Kimbleä. Kuningatar Elisabeth vilkuttamassa portaikossa.

Saimme katselmuksen ympäri taloa. Asunto näytti kodilta, jossa vanhemmilla oli oma parvekkeellinen huone ja molemmilla lapsilla omat. Tytöllä tytön väriset verhot ja pojalla pienen pojan värikkäät verhot. Jokaisen perheenjäsenen mieltymykset olivat sulassa sovussa. Sähkökitarassa Hevisaurus-nauha ja roolihahmoperuukit sisustuselementteinä sekä muistoina. Tyttären pehmolelut ja pojan saippuakuplamiehet. Mietin kierrosta tehdessä, että miksi ihmiset esittelevät kotiaan. Miksi kerrotaan, että täällä meillä on tämmöistä ja tänne teimme remontin tai maalasimme seinän. Tässä kylpyhuone aivan kuin emme olisi kylpyhuoneita ennen nähneet. Tai että vierailumme aikana olisi tarvetta pienelle suihkulle. Mitä väliä sillä on nukkuvatko vanhemmat minkälaisessa sängyssä tai mikä on näkymä ikkunasta.

Ja miksi se on mukavaa, sen lisäksi että tottakai sitä on vähän kyylä ja työntää nenänsä joka paikkaan. mutta mikä on pohjimmiltaan syynä talokierrokselle. Miksi siitä ei tule olo, että nyt keulitaan Suomen kauneimmalla kodilla ja toisaalta miksi ketään pitäisi kierrättää omassa makuuhuoneessaan.

Koska esittelemällä kotinsa, pehmolelunsa ja takapihan pimeässä hohtavat kivensä, ihminen kutsuu vieraansa peremmälle. Syvemmälle sydämeen. Ei siitä ole kauankaan, kun eräs henkilö sanoi, että päästi minut kotiinsa ja omaan henkilökohtaiseen tilaansa harvinaisen helposti. Paikkaan jonne harvoin päästää ketään.

Ihmisille joille koti on täynnä rakkautta, avaavat samalla sydäntään avonaisemmaksi vieraille.

”Taisit olla aluksi jännittynyt.” Poljemme kotiin liian vähissä vaatteissa puolen yön aikaan. Pitkä ylämäkikin menee helposti, koska polkeminen tuo lämpöä.

En mielestäni ollut. Olin vain vieraassa paikassa jossa en tuntenut ihmisiä, en löytynyt eteisen hääkuvasta tai tuntenut lapsia joille olisin voinut kertoa heidän kasvaneen kovasti. Tutustuin tutkimalla ja ujuttautumalla keskusteluun hiljalleen, kun sinne sopi. Katselin perheen äidin isän maalaamia tauluja kuolleista jazz-muusikoista ja kuuntelin keskustelua. Mietin että kuvat toivat mieleen Meksikon kuoleman juhlien naamiot. Tässä talossa ei ollut hätää, vaikka olikin hiljaa. Menisin mielelläni uudestaan jos kutsutaan.