Ujosteleva folklaulaja
Ostosten tekeminen voi olla parhaimmillaan impulsiivista, vahvojen mielikuvien siivittävää hetken materialistista onnellisuutta. Kun kiikutin mustaa huopahattua kassalle, ajatuksissani kuljin paljain jaloin ruohikolla, pitkät helmat maata viistäen ja tukka lierin alta pursuen. Olin aivan täpinöissäni löydöstä.
Mielikuvituksen tuottama diashow jatkui. Kiharoita ja tummasävyisiä liehuvia paitoja. Kesän jälkeen jalokiviin taittuvia värejä. Tummapohjaisia mekkoja joissa on pieniä kukkia. Hieman keltaista, hieman runsaammin huulipunaa ja käpertyviä kuivia lehtiä askelten alla rouskumassa. Hattu oli täydellinen syksyvaatteiden kumppani. Asetin päähineen sisustuselementtimäisesti näkyvälle paikalle odottamaan päiviä jolloin olisi sopiva ilma.
Sopiva asu.
Sopiva tukka.
Sopivat kengät.
Hattu ujosteli. Ei halunnut herättää huomiota, olla liian näkyvä kuin keltainen kumiankka mustien naakkojen keskellä. Kumma sinänsä, sillä Helsinki jos mikä on täynnä kaikenlaisia tyylejä, ihmisiä ja asuja. Ajatus siitä, että joku sanoisi taas ”oletpa sinä hienona” töihin tullessa, oli vaivaannuttava. Kuinka usein sitä onkin viime hetkellä päättänyt vaihtaa vaatteensa viime hetkellä, koska ei ole ollut ihan varma. Jos ei itse vielä aikuisenakaan ihan uskalla käyttää mitä haluaa, kuin sitä voi olla ihailematta nuoria jotka uskaltavat olla omia itsejään. Aikana jolloin arvioivia silmiä on varmasti enemmän.
Hattu päätyi ulkoilemaan kahdesti ennenkuin ilmat olivat liian kylmiä paljaille korville. Lokakuisena lauantaina Halloween juhlissa noidan asussa ja sunnuntaina kirjallisuusmessuilla mustan liehukepaidan kaverina. Istuutuessani luentosaliin mielessä kävi, että hattu on niin iso, että takana olevat eivät näe ja ärsyyntyvät. Salin puolikas oli noin neljäsosan täynnä. Varmasti häiriintyivät ja tuijottivat vain hattua eivätkä panelisteja tai luennoitsijoita. Koska nobodyn huopalätsä vaan on mielenkiintoisempaa kuin chick lit-kirjallisuuden uudet tulokkaat.
Mutta se Halloween noitailu auttoi hieman. Hattu tuntui mukavalta päässä ja seuraavana päivänä fiilis, asu ja tapahtuma sopivat yhteen. Pienestä ”kaikki katsovat vain minua” kriisiä lukuun ottamatta. Ja sitten puolisoni ihasteli hattua nimeten sen folk-hatuksi. Että kuulemma naisfolklaulajilla on tuommoisia hattuja ja ne ovat kivoja. En voi väittää etteikö oman puolison ihastelu lisännyt rohkeutta.
Tänä syksynä tein sen taas. Ostin uuden hatun. Löysin alennusmyynnistä sinisen hatun jonka ristin Nuuskamuijaseksi. Mätsäsin siniset kengät ja mekon, heitin päälle uuden ihanan vihreän neuletakin.
Ei pidä pitää kynttilää vakan alla eikä hattua hyllyssä. Ihania kaikki te jotka otatte tyylin haltuun ilman liikoja pohdintoja näyttääkö hassulta, liian huomiota herättävältä tai epäsopivalta. Jos se tuntuu hyvältä, se sopii sinulle.